Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vihreä siirtymä on päivän sana. Se tarkoittaa monia muutoksia ihmisten elämään kuten vaikka lihansyönnin, maidonjuonnin, bensa-autoilun ja metsien hakkaamisen vähentämistä. Nämä ovat asioita jotka osuvat erityisen kivuliaasti juuri maaseudun ihmisiin, ja maaseudulta löytyy myös ammattikunta, joka on joutunut ensimmäisenä ilmastosiirtymän esitaistelijoiksi: turveyrittäjät. Julkisuudessa heidän rimpuilunsa on lähinnä aiheuttanut ihmetystä, olihan turpeen käytöstä luopuminen on ollut tiedossa jo jonkin aikaa. Tarrautuminen tähän kuolevaan alaan on tuntunut monesta lähinnä kummalliselta. Vai onko tässä asiassa sittenkin jotain, mitä emme ole aivan ymmärtäneet?
Toimittajat Minna Koskinen ja Karoliina Paananen sekä valokuvaaja Miikka Pirinen matkustavat kehä III:n ulkopuolelle katsomaan, miltä ilmastopolitiikka näyttää niiden silmin, joiden elämän se ensimmäisenä mullistaa. Suomalaiset turveyrittäjät eivät toki ole ainoa ihmisryhmä, joiden tilanne on ollut haasteellinen. Länsi-Virginian hiilikaivokset tulevat myös lukijalle tutuksi; se on maailma, jossa ammatti on siirtynyt isältä pojalle parhaimmillaan sukupolvien ajan.
Kaivostyöläiset olivat uutisotsikoissa erityisesti Trumpin valinnan jälkeen, kun puhuttiin, miten kaupunkilaiset suhtautuvat ylimielisesti taantuvilla alueilla asuvien ihmisten huoliin elinkeinoistaan ja toimeentulosta. Tässä kiteytyykin kirjan viesti. Kun asiantuntijat suunnittelevat ilmastoystävällistä maailmaa, heidän kohdeyleisönsä on tyypillisesti heidän itsensä kaltaiset urbaanit ja koulutetut ihmiset, eivät ne ihmiset, joihin muutokset ensimmäisenä iskevät.
Se, että tiettyjen ihmisryhmien ääni jää yhteiskunnassa kuulumatta, on kuitenkin vaarallista. Tälle on jopa oma nimensä, alueiden kosto, ja ilmiö on kansainvälinen. Kun populistit lupaavat jarruttaa muutoksia, jotka huolestuttavat syrjäisten seutujen asukkaita, he voittavat ääniä puolelleen silloinkin, kun eivät tarjoa realistisia vaihtoehtoja tilalle. Ihmiset äänestävät heitä protestoidakseen, Paananen kirjoittaa. Niinpä silloin, kun vihreä siirtymä epäonnistuu – kuten nyt kävi turvetuottajien kanssa – vaarana on, että siirtymää vastustetaan jatkossa vain entistä enemmän. Samanlaisia siirtymiähän tarvitaan tulevaisuudessa muillakin aloilla, kuten esimerkiksi eläintuotannossa. Ilmaston kannalta tämä ilmiö on tietysti mitä vaarallisin.
Mitä siis suurella yleisöllä oli jäänyt ymmärtämättä vaikkapa turveyrittäjien tapauksessa? Ainakin se, miten huonosti vihreä siirtymä hoidettiin. Ala käytännössä romahti ennen kuin mitään siirtymää ehdittiin edes käynnistää. Alan ihmisille annettiin pitkään liian optimistisia signaaleja alan tulevaisuudesta, mikä on ongelmallista, koska ala vaatii paljon kalliita ja pitkäaikaisia investointeja. Eikä kyse ole vain työn menetyksestä, vaan kokonaisten yhteisöjen ja ammatti-identiteetin häviämisestä, asioista joita ei voi mitata vain Excel-taulukon avulla.
Paananen ja Koskinen käyvät kirjassaan perinpohjaisesti läpi mikä meni pieleen ja miksi turvetuottajat joutuivat sellaisiin ongelmiin kuin joutuivat. Tässä yhteydessä käydään läpi myös miksi Suomi ylipäätään kietoutui niin yhteen turpeen kanssa, turvetuotantohan on eurooppalaisittain lähinnä suomalainen ala. Matkan varrella tavataan lukuisia haastateltavia kuten Taisto Raussi, 82-vuotias turveyrittäjä, joka on ollut alalla jo viisikymmentä vuotta, ja Niklas Kaskela, joka puolestaan on perehtynyt päästökompensaation markkinoihin ja mahdollisuuksiin. Myös poliitikkoja kuullaan, mutta ehkä kiinnostavimmat henkilökuvat löytyvät tällä kertaa valokuvista ja nimenomaan rapakon takaa. Valokuvaaja Miikka Pirinen on dokumentoinut fossiilisten polttoaineiden tuotannossa työskentelevien ihmisten arkea vuodesta 2017 Suomessa ja Yhdysvaltojen Länsi-Virginiassa. Kirjassa on komea kuvaliite, josta näitä otoksia pääsee ihailemaan.
Valitettavasti kirjan Yhdysvaltojen kivihiiltä käsittelevä osio jää kuitenkin hieman Suomen turpeen tarinan jalkoihin. Epäilemättä kirjoittajat ovat halunneetkin keskittyä kirjassaan ensisijaisesti juuri turpeeseen, mutta lukijana kirjasta jäi vähän sellainen maku, että aihetta olisi voinut hieman laajentaa – eikä pelkästään Yhdysvaltojen suuntaan. Kuten todettua, vihreä siirtymä koskee koko maailmaa, joten tähän olisi ollut kiinnostavaa lisätä muutama maa ja toimialakin. Ketkä ovat uusiutuvan energian voittajat, ne toimijat ja yritykset, jotka hyötyvät vähähiilisestä energiantuotannosta? Entä miltä näyttää vihreä siirtymä vaikkapa Kiinassa, maassa jonka tekemiset vaikuttavat meihin kaikkiin? Ymmärrän kuitenkin miksi Eurooppaan tässä kirjassa ei sen tarkemmin kurkata, sillä Anna Sarasteen ja Petri Raivion kirja Pitkät jäähyväiset : Reportaasi fossiili-Euroopan syrjäseuduilta kertoo jo tarinan tämän puolen.
Arvostelua kirjoittaessani kysyn aina itseltäni, mitä asioita kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen. Tässä tapauksessa mieleen jäi kummittelemaan erityisesti yksi lause: päästövähennysten saavuttamiseksi kaikkien paitsi köyhimpien maiden kansalaisten kulutuksen pitäisi tipahtaa jopa 80 prosenttia. Tämä yllättää, koska eikö juuri hiljattain uutisoitu, että Suomen päästöt ovat laskeneet huimasti? Muistan oikein, Suomen valtion päästöt todella ovat pudonneet, peräti 44 prosenttia vuodesta 2003 alkaen.
Valitettavasti näillä luvulla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä suomalaisen elämäntavan kestävyyden kanssa. Koska päästöt lasketaan vain kerran, ne yleensä lasketaan sille maalle, jossa päästöt maantieteellisesti syntyvät. Niinpä suomalaisten ostamaa kulutuselektroniikkaa, vaatteita ja mannerten välisiä lentoja ei lasketa meidän piikkiimme. Täten kulutukseen perustuvat päästöt ovat suomalaisen kohdalla noin kolmanneksen suuremmat kuin valtiolle virallisesti laskettavat päästöt.
Miten tämä liittyy turpeeseen? Ainakin niin, että meillä on taipumusta kuvitella, että ilmastotoimet ovat jotain, joka tapahtuu jossain muualla ja jollekulle muulle. Keskiluokkaiset ja koulutetut ihmiset saattavat kannattaa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, mutta harvemmin ymmärtävät omaa vastuutaan. Kirja muistuttaa, että vihreä siirtymä edellyttää kaikkien äänten kuulemista ja vastuunottoa, jotta sillä on mahdollisuus onnistua.