Kolmen sukupolven naiset ja heidän puolisonsa ovat tarinan keskiössä Ulla-Lena Lundbergin uusimmassa romaanissa Liekinkantajat. Lundberg on ison osan tuotantoaan kuvannut perheitä ja sukuja ja niiden historiaa läpi ajan ja aikakausien ja pääsääntöisesti maisemat ovat olleet ahvenanmaalaiset. Nyt liikkeelle lähdetään välittömästi 1852 Vaasan palon jälkeisestä ajasta Vaasassa ja paremman elämän etsimiseen johtaneesta matkasta Helsinkiin, josta Porvoon kautta päädytään Finnsin kansanopistolle Espooseen.
Kirjassa näkökulma on naisten ja miehet ovat sivurooleissa, vaikka heidän töittensä perässä toki perheet siirtyvätkin kaupungeista toiseen. Ainoan poikkeuksen tekee kuvaus Suomen kaartin osallistumisesta Krimin sotaan (1853–1856), johon osallistuu ensimmäinen puolisoista ja hänen vaiheitaan sodassa Lundberg kuvaa tarkasti ja värikkäästi (sotaan osallistuneen puolison alkuperäisiin muistiinpanoihin tukeutuen). Naisten näkökulma on vahva ja kiinnostava aikakaudelta, jolta on jäänyt vähän historiallisia kuvauksia päättäväisistä itsellisistä naisista.
Perheiden ja parisuhteiden kuvaus on Liekinkantajien vahvuus ja Lundberg on kertojana näissä omimmillaan ja lukijana matkaa on mukava tehdä, kun kerronta on sujuvaa ja kieli käännettynäkin vivahteikasta. Lundberg on parhaimmillaan tuotannossaan yhdistänyt ihmisen ja ihmissuhteiden kuvauksen koskettavaa kuvaukseen tapahtumapaikkojen ympäristöstä ja ympäristön suhteesta ihmisiin. Liekinkantajissa puitteet jäävät kuitenkin etäisemmiksi eikä samanlaista luontosuhteen kuvausta kuin esimerkiksi Jäässä tällä kertaa lukijalle tarjota.
Kaikille meille, jotka nautimme historiallisista tarinoista, jotka on sijoitettu tarkasti aikaa kuvaavaan ympäristöön, Liekinkantajat on nautinnollinen kertomus, joka toivottavasti löytää yleisön vaikkei samanlaista huomiota herättänytkään kuin jotkut aiemmat Ulla-Lena Lundbergin julkaisut.