Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Domenico Losurdon Liberalismin musta kirja on historiallinen tietokirja, joka pyrkii paljastamaan 1700-luvulta alkaneen aatesuuntauksen pimeimmät puolet.
Kuten yleensäkin, tämä mustien kirjojen genre ei ole puolueetonta, vaan yleensä tietyn aatteen tai uskonnon vastustaja kirjoittaa vihaisena kirjan, jolla osoitetaan, että toinen aate on niin tappava, että on järjetöntä uskoa siihen.
Esimerkkeinä näistä löytyy kommunismin ja islamin mustat kirjat. Myönnän, että en ole lukenut kumpaakaan, kun kommunismin ja islamin nimeen tehdyt massamurhat ovat tuttuja muun kirjallisuuden ja median kautta.
Tietenkin tietyn aatteen tai uskonnon aiheuttamien kuolemien määritteleminen on vähän kyseenalaista, kun ei voi tarkkaan sanoa, milloin joku joukkosurma tehtiin nimenomaan aatteen tai uskonnon inspiroimana ja milloin muusta syystä.
Kun törmäsin tähän kirjaan, kiinnostukseni heräsi. Liberalismi? Liberalismihan on maailman vallitsevin aate, jonka nimessä vähemmistöt ovat saaneet oikeuksia ja jonka kannattajat ajelevat töihin kaupunkipyörillä ja ostavat luomulatteja. Miten sellainen aate voi saada mustan kirjan? Välittömästi laitoin lukulistalle tämän asenteellisen teoksen, jonka joku vihainen italialainen kommunisti on kirjoittanut!
Domenico Losurdon Liberalismin musta kirja ei laske kuinka monta miljoonaa ihmistä aate on tappanut, vaan enemmänkin mitä hirmutekoja sen pääteoreetikot, ideologit ja kannattajat ovat tukeneet tai panneet täytäntöön. Oikeastaan suomennettu otsikko on harhaanjohtava ja varmasti valittu, koska se on provokatiivisempi kuin alkuperäinen Controstoria eli vastahistoria.
Kirjailija nostaa esiin liberalismin pääteoreetikoiden tekstejä, niin manifesteja, kirjoja, lehtikolumneja, päiväkirjoja kuin kirjeitäkin, osoittaakseen että joka ikinen jätkä (Harriet Taylor Mill ei esiinny ja sekin voi johtua siitä, että hän ei kirjoittanut omalla nimellään) oli sairas ihminen, jonka rasistisia ja elitistisiä mielipiteitä kuulisi nykyään päihtyneen kaupunginvaltuutetun Facebook-seinältä.
Kirjassa kuullaan sellaisten länsimaisen sivistyksen tähtien kuin Locken, Benthamin, Jeffersonin, Tocquevillen, Stuart Millin ja monien muiden äärimmäisen hienoja filosofisia pohdintoja siitä, miten köyhät ihmiset ovat eläimiä, jotka ansaitsevat pysyä alipalkatussa ruumiillisessa työssä ja miten kaikki ei-valkoiset kansat on joko orjuutettava tai hävitettävä maailmankartalta.
Losurdo paljastaa, että alun perin liberalismi ei ollut tämä siisti aate, jonka nimissä homorummutetaan ja mokutetaan, vaan se oli elitistinen ideologia, jossa ajettiin maataomistavan yläluokan vapautta harjoittaa elinkeinoa ilman, että kuningas häiritsi heitä. Muita ihmisiä ei laskettu tämän ideologian piiriin, vaan heidät enemmänkin laskettiin ”ylimääräiseksi massaksi”, jota yläluokka voisi käyttää hyväkseen, ilman että kuningas ja tämän valtio tulisi väliin.
Tietenkin yläluokka rakastui liberalismiin ja ihmiskunnan pimein kausi alkoi. Joku tietenkin voi sanoa, että keskiaika oli pimeämpää aikaa, mutta tässä kirjassa ei puhuta vain Euroopasta, vaan koko maailmasta.
Liberalismi syntyi aikana, jolloin eurooppalainen imperialismi oli saavuttamassa huippunsa, mikä tarkoitti kaikille muille maailman kansoille joko totaalista sukupuuttoa tai apokalyptisiin mittakaavoihin nousevaa riistoa, josta moni kansa ei ole vieläkään onnistunut toipumaan.
Kaikkien ikävien eurooppalaisten asenteiden intellektualisoinnit, kuten käsitykset naisista, ei-valkoisista ja imperialismista syntyivät 1700–1800-lukujen aikana ja niitä muotoilivat kuuluisimmat liberalismin filosofit. Rasismi ei ollut vain vierauden pelkoa, vaan se oli hyvin tarkkaan määritelty ideologia, joka oikeutti ”alempien kansojen” riistämisen ”vapaan” pääoman tarpeisiin.
Hitlerin kansallissosialismi ei ollut mitään muuta kuin liberalismin kehittämän ideologisen rasismin huipentuma. Tässä kirjassa osoitetaan hyvin perusteellisesti, että länsimainen rasismi erosi muiden kansojen rasismista, koska se perusteltiin sen ajan tieteellisillä teorioilla, joihin yhdistettiin elitistinen usko, että on olemassa valkoinen eliitti, joka voi olla vapaa harjoittamaan elinkeinoaan käyttämällä hyväkseen ”alempien rotujen” työvoimaa.
Liberalismin musta kirja täydentää ne historian aukot, jotka on melkein tarkoituksella unohdettu, kuten miten Iso-Britannia teollistui tai miten länsimaat nousivat nykyisiksi maailmanmahdeiksi. Vastaus ei ole, että punaposkiset työläiset iloisesti menivät tehtaisiin töihin ja hyväntahtoiset tehtaanomistajat palkitsivat työläiset ihmisoikeuksilla. Ei, vaan teollistuminen saatiin aikaan pakkolunastamalla suuria maa-alueita kapean jo maata omistavan yläluokan haltuun, jolloin suuri määrä maattomia ihmisiä joutui etsimään töitä tehtaissa, joissa oli niin viheliäiset olot, että kuolleisuus ja rikollisuus räjähtivät.
Kun Eurooppa oli alistettu kokonaan suurpääoman valtaan, uusia markkinoita piti saada ja näin alkoi kapitalistisen imperialismin nousu, jossa sama maanryöstökuvio toistettiin, mutta nyt siihen lisättiin alkuperäiskansojen kansanmurha ja orjuus.
Tietenkin työläiset ja orjat vastustivat heidän elinolojensa kurjistamista ja taistelivat verisesti ihmisoikeuksien puolesta. Lukiessani tätä kirjaa aloin inhota vielä enemmän Björn Wahlroosia, joka kehtaa kirjassaan Markkinat ja demokratia (2012) kertoa, että jos 1800-luvun työläiset olisivat vain kärsivällisesti odottaneet pari vuosikymmentä, niin pääoman tuottamat voitot olisivat muuttuneet paremmiksi työajoiksi ja korkeammiksi palkoiksi.
Tässä kirjassa paljastetaan, että hyvin pitkään kapitalistit ja liberalismin suuret ajattelijat vastustivat aktiivisesti työläisten oikeuksia, jonka takia niistä piti taistella hampaat irvessä jokainen pykälä kerrallaan, kuolemaa uhmaten.
Kirjailija käyttää aikalaiskuvauksia, jotka osoittavat, että Marx ja Engels eivät olleet mitään yksittäisiä hulluja, jotka olivat vain kateellisia rikkaille, kun keksivät kommunismin. Tuhannet miehet ja naiset tajusivat, että työläisten olot olivat kauhistuttavia ja jotain oli tehtävä. Jopa liberalismin suuret filosofit tunnustivat, että työläisiä riistetään kapitalismin tarpeisiin, mutta heidän mielestään se oli ”välttämätöntä”, jos halutaan ylläpitää suurpääomien omistajien ”vapautta”.
Sosialismi ei siis ollut mikään historiallinen onnettomuus, vaan historiallinen reaktio teollistumisen kauhuille, joka olisi syntynyt riippumatta siitä, olisiko Marxia olemassa tai ei.
Kirjailija ei käytä vain tavallisia historiallisia asiakirjoja, jotka osoittavat eurooppalaisten imperiumien ja suuryhtiöiden häikäilemättömyyttä mustamaalatakseen kirkassilmäisiä liberaalifilosofeja, vaan hän käyttää itse liberaalifilosofien omia sanoja, osoittaakseen, että imperialismin kauhut olivat heidänkin tiedossaan ja he hyväksyivät ne.
Oikeastaan joka ikinen liberaalifilosofi muotoili monimutkaisia tutkielmia perustellakseen, miksi kapitalistisen järjestelmän luomiseen tarvittiin laajoja maanviljelysmaiden ryöstöjä ja kansakuntien orjuuttamista.
Joku voi toki sanoa tässä vaiheessa, että nyt taas syyllistetään valkoisia miehiä, että kyllä muutkin kansat olivat yhtä pahoja ja suomalaisiakin orjuutettiin. Ikävä kyllä kirjailija on ottanut tämän huomioon ja nostaa esiin tuon ajan liberaalifilosofeja, jotka tunnustavat kirjoituksissaan, että länsimainen imperialismi oli moninkertaisesti pahempi riistäjä kuin Euroopan naapurissa oleva kalifaatti.
Liberalismin musta kirja on loistava ja helppolukuinen kirja, jossa on runsaasti viitteitä aikalaiskuvauksiin, jotka osoittavat, että jopa niinkin positiivinen aate kuin liberalismi täytyi kirjaimellisesti hakata ihmisten päihin, jotta nämä hyväksyivät sen.
Tämä kirja on niin hyvin kirjoitettu ja taustoitettu, että kirjailija nostaa esiin lukuisia aikalaisia, jotka vastustivat liberalismin nimeen tehtyjä kauheuksia, vain osoittaakseen, että monet ihmiset jo silloin tiesivät, että ihmisten massamurhaaminen ja rodullistaminen ovat väärin. Ei siis voida sanoa, että John Locke oli umpirasisti, koska ”kaikki olivat silloin rasisteja”.
Tämä kirja pitäisi olla pakollista luettavaa, jotta meidän länsimaalaisten ylimielisyys katoaisi, koska juuri ajatus, että länsimainen sivistys, valta, vauraus ja itse ”korkea” moraali saavutettiin ahkeralla työllä ja älykkyydellä, on juuri se ajatus, joka ruokkii äärioikeistoa.
Oikeastaan äärioikeisto ei ole mitään muuta kuin jälkeenjäänyttä liberalismia, joka ei tajua, että maailma on muuttunut sitten 1800-luvun. Domenico Losurdo selittääkin kirjassaan, että liberalismi on kaikesta huolimatta onnistunut aate, koska se on sopeutumiskykyinen, eikä pitäydy yhteen dogmaan, joten monet ihmisoikeusaktivistit kautta historian onnistuivat suurilla uhrauksilla kääntämään liberalismin siihen suuntaan, jota nykyään tunnemme.
Valitettavasti jotkut eivät hyväksy, että liberalismia on muutettu niin paljon, että se ei muistuta sitä elitististä riistokoneistoa, jota se oli alun perin. Kutsumme näitä ihmisiä ”konservatiiveiksi” ja ”äärioikeistolaisiksi”, mutta moni ihmisvihaaja on myöskin lukenut liberalismin historiaa sen verran, että he kutsuvat itseään ”klassiseksi liberaaliksi”. He eivät valehtele, he ovat juuri sitä liberalismia, joka olisi pitänyt viimeistään kadota toisen maailmansodan raunioihin.