Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Ihosi oli jäinen. Kädet vapisten kosketin kasvojasi. Otsassa oli tuttu vekki, mutta nenä oli jo erilainen. Terävä. Oletko se todella sinä?! Katsoin sinua joka kulmasta ja suunnasta, yrittäen tajuta tajuamatta silti. Kun äiti oli mennyt pois, kurkistin vielä kaulaasi. Se oli yhtä suurta mustelmaa. Sinä murhasit itsesi. Miksi teit sen?!”
Tämä katkelma kirjan alkupuolelta kuvaa oikeastaan hyvin koko teosta tai ainakin osaa siitä. Se on surua, itkua, huutoa kaikkine kysymys- ja huutomerkkeineen. Miksi rakas veli on vain 24-vuotiaana mennyt metsään ja surmannut itsensä, olkoonkin että se ei varsinaisesti tullut yllätyksenä. Naisen suru on käsinkosketeltavaa – alussa teksti on puhekielisessä muodossa, mikä korostaa sen sisältöä, vaikka puritaaniseen mieleeni kalskahti kovasti tekstiin jätetty ”enään”- ilmaisu. Mutta pian kirjoittaja vaihtaa kirjakieleen, mikä tekeekin kirjasta paljon luettavampaa.
Ja onhan kirjassa myös kaikenkattavan surun lisäksi paljon vähittäistä toipumista, selviytymistä ja elämän voittamista. Välillä maailma muuttuu helpommaksi paikaksi elää, ja kirjoittaja pystyy aste asteelta ymmärtämään paremmin itseään ja veljeään. Mutkien, laaksojen ja vuorien kautta hän tulee siksi ihmiseksi, joka haluaakin olla. Hänestä tulee täysillä elävä nainen, joka on ”hyväksynyt surun ystäväksi, antanut sille vapauden tulla ja mennä”.
Lennä, outo lintu oli tavallaan järkyttävä, tavallaan toivoa antava selviytymiskertomus. Samanlaisia asioita kokeneille siitä voi olla paljonkin vertaistukea. Meille muille se saattaa jäädä vähän liiankin huudahdusmaiseksi, olkoonkin että kertojan kehitystä oli mielenkiintoista seurata.
