Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Paavo Matsin voitti Gogolin disko -teoksellaan palkintoja, muun muassa Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon. Leninin valssi -teoksen voi nimensä perusteella päätellä sijoittuvan samaan jatkumoon. Edeltäjässä pikkurikolliset notkuivat Viljandissa ja kohtasivat uudelleensyntyneen Nikolai Gogolin. Kirjasta tuttu Konstantin Opiatovitš on tässä uudessa teoksessa pääosassa.
Leninin valssin vinksahtaneessa maailmassa Suomi on päihittänyt Venäjän ja hallitsee myös Viron provinssia. Opiatovitš on joutunut vankilaan ja vapautuu kirjan alussa Tampereen vankilasta. Tampereella Opiatovitš kohtaa vanhan toverinsa, suomalaistuneen Hinkkarisen. Kaksikko päätyy Lenin-museoon, minnepä muualle, ja sieltä matkaan tarttuu Leniniä esittävä vahanukke. Miehet pakenevat vaha-Lenin mukanaan Helsinkiin ja sieltä Viroon, ja matkan varrella vahanukke herää eloon. Leninin paluu on tietysti omiaan herättämään kaikenlaista hämmennystä.
Melkoisen kaoottista ja surrealistista tykittelyä Leninin valssi kauttaaltaan on. Alun Tampere-kuvauksista tunnistaa kyllä kaupungin, olkoonkin että hitusen vääristävän linssin kautta katseltuna, mutta kun päästään kissajengien ja ekoleninistien asuttamaan Tarttoon, touhusta tuntuu viimeinenkin selväjärkisyyden ripe putoavan. Absurdius lähtee itse asiassa sellaisille jengoille, että minä jo vähän putosin kyydistä – kun meno käy liian surrealistiseksi, mitä vain voi tapahtua, eikä asioissa ole tarpeeksi tolkkua. Voi myös olla, että kyse on kulttuuristen viitepisteiden tuntemattomuudesta.
Juonellisesti Leninin valssi luisuu siis alun veikeästä veijarimenosta absurdiin kaaokseen, mutta onneksi Matsinin värikäs kielenkäyttö pelastaa paljon. Eikä kirja muutenkaan ole juuri pienoisromaanimittaa pidempi, 138-sivuisena sekoilun kestää kyllä. Etenkin kun matkan varrella tarjoillaan vaikkapa tällaista:
”Jaaha, sinusta ei sitten pääse millään eroon, viuhahdat ilman halki kuin hautajaisiin tulleen vihaisen potilaan haarukka kohti gynekologin kirstua. Olet sinäkin lurjus, rakas Opiatovitš!”
Suomentaja Heidi Iivarilla lienee ollut Matsinin virolais- ja venäläisvaikutteisissa sanankäänteissä tulkitsemista ja sovittelemista. Paljon on kaikenlaista slangisanastoa jäänyt mausteeksi. Selventäviä alaviitteitä on tarvittu jonkin verran ja hyvä niin, ilman niitä Viroa tuntematon lukija olisi kyllä tyystin hukassa. Kokonaisuus ei ole aivan silkkaa timanttia, mutta etenkin surrealistisen sekoilun ystäville tätä kyllä uskaltaa suositella.
