Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anna Reid on tehnyt tätä teostaan varten huolellista taustatyötä, kahlannut läpi dokumentteja, tavannut useita tutkijoita sekä saanut ikimuistoisimman lähdeaineiston: piirityksestä selvinneiden henkilökohtaisia haastatteluja sekä yksityisten päiväkirjojen otteita. Siksi tämä historiikki onkin harvinaisen mieleenpainuva.
Reid käy läpi piiritykseen johtaneita sotatoimia ja sisäpoliittista päätöksentekoa. Kaikki ei todellakaan toteutunut siten kuin oli suunniteltu ja suunnitelmatkin oli laadittu aivan toisen mittakaavan mukaan. Sekä evakuoinneissa että elintarvikevarastojen hankkimisessa tehtiin erityisen suuria virheitä. Suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuun lopussa 1941 kaupungin asukkaat ja osin myös sotilaat uskoivat mielellään julkiseen tiedotukseen, joka kertoi neuvostoliiton joukkojen olevan niskan päällä, mutta saksalaisten etenevän. Lopulta saksalaisten saartorengas oli pääosin 30 kilometrin päässä. Kaupungissa valmisteltiin erimerkiksi lasten evakuointia, jota äidit vastustivat tarmokkaasti. Ruokatilanteen osalta oltiin jo tehty vääriä päätöksiä paljon aikaisemmin – kun piiritys alkoi syksyllä 1941 tilanne alkoi nopeasti pahentua suorastaan käsittämättömän huonoksi.
Piirityksen aikana ruoka ja polttoaine olivat säännösteltyjä. Talvella 1941–42 kaupungissa ei ollut juoksevaa vettä, lämmitystä eikä julkista liikennettä, ja sähköä sai vain ajoittain. Pienimmillään henkilöä kohti määrätty annos oli vain 125 grammaa leipää päivässä. Kaikilla oli nälkä ja kylmä, tuo talvi oli kylmin pitkiin aikoihin. Nälän takia valehdeltiin, varastettiin ja jotkut jopa söivät ruumiita; satoja ihmisiä pidätettiin kannibalismin takia ja ainakin yli 500 heistä teloitettiin.
Ruuan ja polttopuun etsintä vei lähes kaiken ajan, silti myös kulttuuri kukoisti. Muusikot, kirjailijat ja runoilijat harjoittivat omia ammatejaan kaikista kauhuista huolimatta… Toivoakin yritettiin luoda monella eri tavalla. Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Laatokan elämän tietä pitkin, joka oli ainoa piiritetyn kaupungin ulkomaailmaan yhdistävä reitti jatkuvan vihollistulituksen alla.
Jo helmikuussa 1943 henkilöä kohti määrätty ruoka-annos oli 400 grammaa leipää päivässä ja kaupunkiin tuotiin lääkkeitä. Piirityksen kestäessä yli kahden talven ja yli kahden kesän alkoi kaikille hiljalleen muodostua oma selviytymistapansa, oli pakko ajatella vain itseään ja aivan lähimpiä rakkaitaan. Lähes 900 päivän piirityksen aikana kaupungissa kuoli ainakin 650 000 ihmistä, mutta joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 800 000. Menehtyneiden määrästä annetaan hyvin erilaisia arvioita, riippuen sekä esittäjästä että laskentatavasta. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Leningradin liepeillä olevalle Piskarjovin hautausmaalle.
Sodan loputtua syyllisinä pidetyt saivat toki tuomionsa, harvemmin muistettiin piirityksen kestäneitä. Kun vielä piiritys väistyi taka-alalle yleisen keskustelun siirtyessä vankileireihin ja terroriin, monet piirityksen veteraanit kokivat tulleensa unohdetuiksi. Totta onkin, että piirityksestä ei länsimaisessa kirjallisuudessa ole paljoakaan yksityiskohtaisesti kirjoitettu, joten tämä on varmasti tervetullut historiikki ainakin englanninkielisessä maailmassa. Kirja on helppolukuinen ja sujuvasti kirjoitettu. Otteet haastatteluista ja päiväkirjoista tuovat tapahtumat lähelle lukijaa. Tämä toimii sekä piirityksen hyvänä kuvaajana että myöhempien sisäpoliittisten toimien kertojana ajalta, jolloin totuus luotiin uudestaan puoluejohdon antamien ohjeiden mukaisesti.
Suomalainen lukija ehkä ei löydä kovin paljon uutta, sillä aiheesta on kirjoittanut muun muassa Paavo Rintala teoksessaan Leningradin kohtalosinfonia. Muitakin erinomaisia kirjoja aiheesta on suomeksi jo olemassa. Jos kuitenkin etsit sujuvasti kirjoitettua historiaa, jossa on mukana myös henkilökohtaisia otteita, tämä täyttää hyvin kriteerit. Erityisesti suosittelisin kuitenkin ulkomailla asuville englanninkielisille ystäville tätä teosta alkukielisenä versiona.