Tiedostaa, miten absurdia tämä merkkien kanssa asuminen lopulta on. Mutta havahtuessaan ajatuksesta on myös kaikki muu vähintään yhtä hullua.
Olli-Pekka Tennilän (s. 1980) nimi on minulle tutumpi Poesian runokirjojen kansitaiteesta. Poesian kustannuspäällikkönä työskentelevä Tennilä pääsi tällä Lemmonommel-teoksellaan jälleen Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkaaksi, mikä toi kirjan minunkin lukulistalleni. Mikä ilahduttava kohtaaminen se olikaan: tämähän on oikein oivallinen runokokoelma, joka nykii mielenkiintoisista naruista.
Kokoelman kantavana teemana minulle näyttäytyy kieli ja sen suhde merkityksiin ja todellisuuteen. Merkityksen rakentuminen, todellisuuden havainnoiminen. ”Tunnen miten merkitys vain lankeaa joidenkin lauseiden osaksi.” Kokoelman runot ovat mietityttävää tekstiä: Tennilä ei ole erityisen hauska tai kepeä kirjoittaja, vaan lyhyetkin tekstit ovat raskaita merkityksistä.
Tennilän edellinen teos, Ontto harmaa (2016), palkittiin vuoden aforismikirjana. Aforistisia piirteitä tässäkin on, hyvin ytimekkäitä kiteytyksiä. ”Sekä Jumalan että Pirun kerrotaan asuvan yksityiskohdissa.” Toisaalta sivulta löytyy myös mielenkiintoisia ovia laajemmalle: nytkin tuli perehdyttyä hapax legomenonin käsitteeseen ja ihmeteltyä La Jument -majakkaa piessyttä aaltoa.
Tennilällä on silmää pelkistetylle kuvitukselle. Tämäkin kirja on esineenä vähäeleisen esteettinen, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Runojen kuvituksena on savumerkkejä: Tennilä on valokuvannut savua ja pelkistänyt valokuvista kirjan sivuille savumerkkejä lukijan tulkittavaksi. Erilaisia tulkinnan tasoja näissäkin.
Huomattavan ilahduttava kokoelma siis. Tennilän runouteen on syytä tutustua laajemminkin.
Runoilijat ovat kuin radioamatöörejä. Heidän työnsä voi kasvaa merkityksessä, sitä enemmän, mitä kauemmas he onnistuvat hankkiutumaan toisistaan ilman, että yhteys katkeaa lopullisesti.