Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ruoka ja syöminen – elintärkeät asiat meille kaikille, mutta kuinka paljon tunteita niihin voikaan kietoutua! Enkä tällä tarkoita suinkaan mitään pinnallisia naistenlehtien laihdutus- ja ravitsemusjuttuja, vaan ihmisen psyyken syvyyksiä. Ajatellaanpa vaikka useimpien mieltymystä makeaan: eiköhän se lähde jo jostain evoluution varhaisvaiheista, siitä, että makeat luonnonantimet ovat yleensä turvallisia syödä. Ja tosiasiahan on, että ihmisvauvan ensimmäinen herkku, siis useimmiten äidinmaito, on makeaa, lämmintä ja rasvaista.
Karolina Ramqvistin kirjan anonyymin minäkertojan elämän ensimmäinen muisto syntyi kolmivuotiaana, kun hän hedelmä hedelmältä söi vadillisen mandariineja ja hurmaantui niiden kirpeästä makeudesta ja pirskahtelevasta mehusta. Myöhemmin ruoka alkoi entistä enemmän liittyä ihmissuhteisiin, eli paljolti poissaolevaan äitiin ja toisaalta hyvin läsnäoleviin mummuun ja vaariin, joiden seurassa kertoja vietti kesät. Äiti ei juurikaan tehnyt ruokaa, pienen tytön tajuntaan jäi ainoastaan muisto korkeasta lettupinosta, jonka tämä valmisti, kun aikoi olla myöhään illalla pois kotoa, mutta mummu keitti ja paistoi ja leipoi sitten sitäkin enemmän. Tyttö vierasti alkuun mummun tekemää riisivanukasta, sen rusinoita ja päältä valuvaa voisulaa. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin hänen lohturuokansa. Sitä hän valmisti myös omalle tyttärelleen; vahinko vain, ettei lopputulos ollut aivan mummun vanukkaan veroista, ja pieni tytär siirteli sitä lautasellaan sinne tänne haluamatta edes maistaa.
Syömisestä ja ruoanlaitosta tulee kertojalle myös aikuisena ehkäpä elämän keskeisin asia, mutta ei suinkaan yksiselitteisesti positiivisin. Joku hänen ystävistään ymmärtää, että hän rakastaa ruoalla, mutta kertoja näkee saman minkä lukijakin: kyseessä on pakkomielle, syömishäiriö. ”Ajattelin, että ihmisillä, joille ruoka ei merkinnyt mitään, ei myöskään voinut olla ongelmia”, hän pohtii. Saamme ohimennen aavistaa, että kertoja käy jossain syömishäiriöisten vertaistukiryhmässä, mutta siitä puhutaan vähän. Hän tuntee itsekin ongelmansa, etenkin kun jossain vaiheessa oksentamisesta tulee ahmimisen loppuvaihe.
Leipää ja maitoa oli kiehtova lukukokemus, monet sen keskeisistä kysymyksistä tuntuivat yhteisiltä suurimmalle osalle länsimaiden ihmisiä. Osoitetaanko ruoalla rakkautta, voiko siihen suhtautua neutraalisti, vai pitääkö siihen edes yrittää suhtautua neutraalisti? Mitä kaikkea ruoka ja syöminen merkitsevät ihmissuhteissa, tämän kirjan kohdalla erityisesti äidin, mummun ja tyttären kohdalla?
Mikä on sopiva määrä ruokaa, mitä on sopivaa kiihkeästi haluta? Leivonnaisia, makeisia vai riisivanukasta? Ramqvist kuvaa aihettaan konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti niin, että suuret tunteet tulvivat näennäisesti tyynen kerrontapinnan alta. Hän on tässä äärimmäisen taitava; lukijan, suhtautukoon sitten itse syömiseen miten tahansa, on äärimmäisen helppo samastua tähän tekstiin. Ja ovathan lapsen yksinäisyys ja pelot mutta myös rakkauden tunteet varmaankin kaikille tuttuja.
