Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Historioitsijalta ja yhteiskuntatieteilijältä odottaisi puisevaa yhteiskunnallista kannanottoa Neuvostoliitosta ja kommunismiajan yhteiskunnallisista olosuhteista. Mutta sitä ei kuulu ei tule. Pikku pettymyshän se kieltämättä on, kun tietää tekijän tietomäärän. Yliopisto-opiskelu jää taka-alalle, sillä opiskelijaelämä iloineen ja suruineen – siinä se pointti!
Mutta nyt liikutaankin kaunokirjallisuudessa eikä virastopapereissa, dokumentaarisissa olosuhteissa silti. Leningradissa. 1970-luvun alkuvuosina. Romaanin tai tiiviisti toisiinsa kietoutuneiden novellien, Leijonasillalla, vähän vaille viisi, kirjoittaja on lieksalaistunut lisensiaatti Pentti Stranius. Kannukselainen ylioppilas Pena on valinnut jatko-opintopaikan naapurimaasta, tai oikeammin hänet on valittu LGU:hun, sen historialliseen tiedekuntaan, istfakiin.
Poika on ihan uivelo, vailla välttämättömiä kokemuksia tai tietoa, kuinka selvitä karussa maailmassa. Yhdellä heinälatoyhdynnällä ei niin vain polskita suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa.
Pena on toisin sanoen sellainen helposti höynäytettävä ihminen.
Niinpä Ofelia, ensimmäinen tyttöystävä, tuleva ja eroava vaimo, voi suorittaa perusteellisen kylvetyksen ja kasvattaa opiskelijapojasta kaltaisensa lurkin. Pian on Penakin samanlainen sieluton, toisia kohtaan omaa himoansa tyydyttäessään.
Eletään maailman metropolissa, joka kauneimmillaan on ihastuttava niin kuin viaton neitsyt, mutta rumimmillaan – kuin haiseva märkä huora … noh noh, ja rotat ravaavat opiskelija-asunnossa Nevan rannalla, obse kuutosen yhteiskeittiössä, yhdessä torakkalaumojen kanssa, roskikset haisevat, Ofelian pyllystä työntyy matoja, ja ja …no antaa olla.
Kaivelkaa itse!
Kehittyykö opiskelijapoikamme? Pääseekö sisälle kaupunkiin; näkeekö Heinätorin laitamilla asuessaan Raskolnikovin; löytääkö Gogolin hengen – pystyykö kulkemaan Akaki Akakijevitšin nutussa? Vai palaako Suomeen viiden vuoden jälkeen pelkkiä naisseikkailuja ja kapakkareissuja eläneenä tunnottomana loppututkinnon suorittajana, isänä Lefka-poika kainalossaan?
Lukekaa itse! Teksti imaisee kuohuihinsa; se on sujuvaa – se virtaa huomattavasti nopsempaan kuin Don ja siinä on enemmän pyörteitä kuin Nevassa.
Mutta kuten sanottu ja toivottu heti alussa: olisin silti halunnut käydä muutaman kerran istfakissa, vaikkapa edes parilla luennolla toteamassa sumutuksen määrän.