Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
LEGO on maailman suurin leluvalmistaja ja yhtiön omistava suku puolestaan on Tanskan rikkain. Tätä lopputulosta ei varmasti arvannut kukaan kun puuseppä Ole Kirk Christiansen reippaat 90 vuotta sitten päätti laajentaa vaatimatonta tuotevalikoimaansa puisiin käyttöesineisiin ja leluihin. Jens Anders seuraa kirjassaan tarinaa tästä vaatimattomasta alusta niihin kolmeen sukupolveen, jotka loivat yrityksestä sellaisen kuin se tänä päivänä on. Vuosikymmenien mittaan ei ole muuttunut vain yritys, vaan myös ympärillä oleva yhteiskunta ja sen käsitys leikistä. Kirja ei siten ole vain perinteinen yrityshistoriikki, vaan myös kulttuurihistoriallinen ja elämäkerrallinen kronikka.
Tässä tarinassa draama liittyy paljolti sukupolvenvaihdoksiin, jotka tunnetusti ovat perheyhtiöissä monimutkainen asia. Mainittakoon yksi yllättävä ja hauska esimerkki. Toisen maailmansodan jälkeen Tanskassa oli pulaa puusta, joten Ole Kirk suuntasi katseensa uuteen ihmeaineeseen, jota kukaan muu leluvalmistaja ei ollut vielä uskaltautunut kokeilemaan: muoviin. Tässä vaiheessa seuraavan sukupolven edustajalla Godtfredillä oli yrityksessä jo paljon sanavaltaa ja hän aivan ehdottomasti vastusti kallista panostusta muovinjalostuskoneisiin. Vielä niinkin myöhään kuin 1951 hän ennusti, miten muovi ei pysty koskaan syrjäyttämään hyvää ja aitoa puulelua.
Lausunto on yllättävä, sillä 1950-luvun alkuun sijoittuu myös yhtiön strateginen päätös keskittyä vain yhden tuotteen ympärille. Tuotteen tulisi olla sellainen, ”joka on ainutlaatuinen, aikaa kestävä ja kehiteltävissä erilaisiksi lelusarjoiksi, joilla on helppo leikkiä ja joita olisi helppo valmistaa ja myydä”. Ei ole vaikeaa arvata, että tämä tuote oli juuri se, mistä LEGO nykyään tunnetaan, ja jota ei tietysti voisi valmistaa mistään muusta kuin muovista.
Legopalikoissa oli kuitenkin kyse muustakin. Yrityksen perustajan Ole Kirk Christiansenin filosofia oli, että leikki on olennainen osa lasten oppimista ja kasvua. Ennen LEGOa leikkiä pidettiin yleisesti pelkkänä lasten huvituksena. LEGO toi kuitenkin mukanaan uuden näkökulman leikkiin ja korosti sen tärkeyttä lapsen kehitykselle. Yritys painotti myös lelujen pitkäikäisyyttä ja kestävyyttä sukupolvelta toiselle, mikä edisti yrityksen ajatusta siitä, että yhtiö on pikemminkin elämäntapabrändi kuin lelubrändi.
Niinpä kirjassa tuleekin suurena yllätyksenä, että yrityksellä ei ollut itse legopalikan keksimisen kanssa juuri mitään tekemistä. LEGO sai vuonna 1947 tietää pedagogisten muovilelujen suunnittelijan Hilary Page Fisherin muovisista tiilistä, joita hän myi oman Kiddicraft-leluyrityksen kautta. Fisher oli kyllä ymmärtänyt hakea patenttia tälle self-locking building bricks -rakennuspalikkasarjalleen ja sellainen hänelle oli myös myönnetty Englantiin, Ranskaan ja Sveitsiin – mutta ei Tanskaan. Mikään ei siis laillisesti estänyt LEGOA kopioimasta tuotetta omiin valikoimiinsa, ja lelualalla oli sitä paitsi jo vanhastaan ollut tapana viitata kintaalla patenttilaille. Varsinkin Ole Kirk suhtautui asiaan huolettomasti ”ajan tapana”, mutta jälkipolville ajatus legopalikan kopioimisesta tuntuu olleen aavistuksen kiusallisempi.
LEGO tosin jatkokehitteli näitä Fisherin palikoita, niin että ne pysyivät paremmin toisissaan kiinni ja näin tehdessään se ymmärsi hoitaa parannellun palikkansa patenttiasiat sellaiseen kuntoon, ettei kukaan muu voisi kopioida sitä käyttöönsä. Olkoon tämä kuitenkin muistutus siitä miten alkuperäinen keksijä ei useinkaan ole se taho, joka lyö keksinnöllä rahoiksi.
Ei LEGOn menestystä voi kuitenkaan kuitata vain ideavarkaudella. Yritys on tehnyt vuosikymmenien mittaan rutosti oikeita päätöksiä, vaikka toisaalta isoja vastoinkäymisiäkin on sattunut. Alkuaikoina yritys paloi maan tasalle peräti kolme kertaa ja 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa haasteeksi tulivat lasten muuttuneet ajanviettotavat. 2000-luvun alussa yhtiön tulos oli jo niin kehno, että hetken aikaa näytti siltä, että yrityksen lopunajat olisivat koittaneet.
Tälle lukijalle yrityksen haasteet tyttöjen kanssa oli kuitenkin kirjan mielenkiintoisita antia. LEGO on historiallisesti pitänyt rakennuspalikoitaan ilman muuta sukupuolineutraaleina, mikä on heijastunut myös yhtiön markkinointiin, mutta tytöt ovat itsepintaisesti pysyneet legoleikeissään vähemmistönä. Vasta 2000-luvun taloudelliset ongelmat saivat yrityksen kohdentamaan oman linjaston tytöille: vuonna 2012 lanseerattu pastellinsävyinen Lego Friends osoittautui vihdoin menestykseksi.
Tämä erottelu on kirvoittanut paljon keskustelua, myös yrityksen sisällä. Onko lelujen sukupuolierottelu tosiaan oikea tie, vai ovatko LEGOn ongelmat tyttöjen houkuttelussa johtuneet pikemminkin siitä, että näinkin miesvoittoisen yrityksen on ollut vaikea ymmärtää tyttöjä kohderyhmänä?
Kirjassa tosiaan korostuu yrityksen valtava miesvaltaisuus, ja myös se että yrityksen johto on periytynyt nimenomaan mieslinjassa. Kirjassa nousee isompaan rooliin oikeastaan vain yksi nainen ja hän on suunnittelupäällikkö Dagny Holm, joka naistiiminsä kanssa suunnitteli Legolandin lukemattomat legorakennelmat. Häntä voi siten pitää ensimmäisenä niin sanottuna legotaiteilijana ja esikuvana lukuisille nykyajan taiteilijoille, jotka elättävät itsensä legoluomuksillaan.
Kirjan onni on, että yrityksen historiaan uppoutuessaan lukijan ei erityisemmin tarvitse turvautua mielikuvitukseensa, sillä kirjasta löytyy valtava määrä valokuvia ja myös markkinointimateriaalia. Kirja yllättää paksuudellaan ja voi hyvinkin olla, että pelkkään tekstiin nojaava kirja olisi ollut satunnaiselle lukijalle liian kuivakka tapaus. Runsas kuvitus tekee kirjasta kuitenkin ilahduttavan tapauksen, jossa lukuisat vanhat mainokset valoittavat omalta osaltaan myös ajankuvaa.
Mitä tulee yrityshistoriikeihin, kirjaa voi pitää hyvin onnistuneena tapauksena. Kirja valaisee hienosti yrityksen matkaa puusepänverstaalta maailman suurimmaksi leluvalmistajaksi, joka samalla muovasi myös kulttuurimme leikin käsitettä.