Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lizzie Stark ei ole mikään roolipelaaja, saati larppaaja mutta alakulttuurit ovat kuitenkin aina kiinnostaneet toimittajaa. Leaving Mundania ottaakin hieman erilaisen näkökulman roolipelaamisen maailmaan, sillä se kertoo täydellisen ummikon kolmen vuoden uppoutumisesta larppaamisen maailmaan. Kirja onkin siten hyvä aloituspiste ihmiselle, joka on kiinnostunut harrastuksesta, mutta ei ole vielä sen syvällisemmin perehtynyt asiaan.
Mitä sitten on larppaaminen? Lyhyesti summattuna Stark luonnehtii larppausta improvisaatioteatteriksi, jossa ei ole käsikirjoitusta eikä yleisöä, sekä peliksi, jossa ei ole mahdollista voittaa tai hävitä. Immersio, uppoutuminen omaan hahmoon ja pelattavaan maailmaan on siten larppaamisen ytimessä. Itse larppi voi käsitellä melkeinpä minkälaista aihetta hyvänsä. Stark pelaa kirjan edetessä erityisesti Knights Realm nimistä peliä, joka edustaa ehkä tavanomaisempaa fantasia genreä, mutta kirjan edetessä tutustutaan myös kunnianhimoisiin larppeihin, joissa pyritään käsittelemään muiden muassa mustasukkaisuuden ja rakkauden tunteita.
Stark pyrkii tutustumaan larppaukseen ilahduttavan monipuolisesti, kirjassa tavataan alan harrastajia ja perehdytään myös harrastuksen historiaan, mukana on myös roolipelaamiseen liitetty omituinen saatananpalvonta hysteria 1980-luvulta. Olin kuullut asiasta kyllä aikaisemminkin, mutta vasta tämän kirjan myötä tapahtumaketjun tarkempi eteneminen avautui minulle. Yhdysvalloissa harrastuksen tuolloinen huono maine on vaikuttanut jopa näihin päiviin saakka, ja siitä johtuen jotkut Starkin tapaamat pelaajat eivät halua puhua harrastuksestaan ulkopuolisille.
Aivan kaikki kirjassa ei liity tyylipuhtaaseen larppaamiseen, luvussa Playing War Stark tutustuu historian elävöittäjään, joka harrastaa toisen maailmansodan taisteluja ja siitä päästään jatkamaan Yhdysvaltain armeijan koulutuskeskukseen, jossa järjestetään realistisen tuntuisia taisteluharjoituksia tarkoitukseen rakennetussa kylässä. Myös larppausta voi hyödyntää koulutustarkoituksessa, Stark tapaa erään konsulttiyhtiön toimitusjohtajan, joka järjestää työpaikoille räätälöityjä larppeja, joissa voidaan harjoitella työyhteisölle tyypillisiä ristiriitatilanteita.
Starkin oppimat asiat tulevat lopulta käyttöön ja koetukselle, kun hän haastaa itsensä järjestämällä oman Cthulhu-aiheisen larpin yleisölle, joka ei tiedä larppauksesta yhtään mitään. Lopussa Stark vielä matkustaa Tanskaan ja osallistuu legendaariseen Knudepunkt-tapahtumaan, jossa hän tutustuu myös lukuisiin suomalaisiin pelaajiin.
Käy ilmi, että amerikkalainen ja pohjoismainen larppauskene eroavat toisistaan aika lailla. Amerikassa larppaus on lähempänä pöytäroolipelejä siinä mielessä, että siellä larppaus nojaa myös paksuihin sääntökirjoihin ja hahmolomakkeisiin. Pohjoismaissa pelaaminen taas ei nojaa niin jäykästi sääntöihin ja etukäteen käsikirjoitettuihin tapahtumiin, vaan pelaajilla on enemmän vapauksia pelin etenemisen suhteen. Pohjoismainen skene on myös tunnettu kokeilevista roolipeleistään ja akateemisesta otteesta pelitutkimukseen, joista myös Stark saa omaa kokemusta tapahtumassa.
Leaving Mundania on siinä mielessä erikoinen kirja, että harrastajalle siinä ei välttämättä ole hirveästi uutta tietoa ja toisaalta kohdeyleisö, joka haluaa lukea larppauksesta harrastamatta asiaa itse, ei välttämättä ole hirveän iso. Minulle kirja kuitenkin sopi mainiosti, sillä pöytäroolipelit ovat tuttuja ja skene sinällään kiinnostaa, mutta larppauksesta minulla ei ole mitään kokemusta. Kirjan näkökulma on myös mielenkiintoinen, yleensähän tällaiset kirjat ovat intohimoisten harrastajien kynästä lähtöisin, mutta Lizzie Stark tarkastelee kenttää ulkopuolisen silmin ja hänen epävarmuutensa asian äärellä on mukavan samastuttavaa luettavaa. Mielenkiintoinen kirja siis, johon kannattaa ehdottomasti tarttua, jos aihe yhtään kiinnostaa.