Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olipa viehättävä kirja! Löysin sen jälleen kerran lukijaystäväni vihjeestä, ja siitä olenkin kiitollinen. Olen aina pitänyt 1930-lukua, tuota sinänsä melko synkkää vuosikymmentä, kuvaavista kirjoista, ja se oli yksi Lautapalttoon attraktioista. Mutta ei ollenkaan ainoa. Imelät rakkausromaanit eivät ole koskaan olleet mieleeni, mutta Lautapalttoo ei ollut sellainen. Se kuvasi aihettaan kyllä kauniisti, mutta samalla läpi kirjan kulki tietty karuus. Ehkäpä juuri kuvatun ajan vaikutus tuntui? Tai aiheen, eli niiden lautapalttoiden eli ruumisarkkujen tuoma kuoleman varjo?
Elena – mikä ei minusta tosin ole ollenkaan uskottava nimi satakunta vuotta sitten syntyneelle pohjalaisnaiselle, mutta vähät siitä – asuu maalla, miniänä perheessä, jonka pääasiallinen elinkeino on hautaustoimi. He valmistavat arkut laudoista asti, sisustavat ne kauniisti, pukevat vainajat ja asettavat heidät arkkuun sekä usein vielä järjestävät muistotilaisuuksien tarjoilut hautajaiskonvehteineen ja ulosheittoteekupposineen kaikkineen.
Perheeseen kuuluvat Elenan lisäksi hänen miehensä Ilmari sekä anoppi, vanha emäntä Manta. Vanha isäntä on kuollut. Elenan työnä on ommella arkkujen silkkisisusteita, missä hän onkin varsin taitava, samoin kuin kaikessa muussakin ompelussa. Työtä on jatkuvasti, sillä ainahan joku kylän asukkaista kuolee, jos näin kolkosti voi ajatella, ja varsinkaan Manta-emännälle ei kolkko ajattelu ole vierasta. Hän saattaa sanoa omasta tulevasta ruumisarkustaankin sanasensa:
”Sitten ku minä kualen ni teiän ei tarvi tehä ku laijat, majot saa syöjä. Mistä ne majot sinne kirstuun muuten pääsee?”
Mutta eräänä päivänä Elenan elämässä tapahtuu jotain aivan erityistä. Taloon tulee kaukaa kaupungista aivan vieras housupukuinen nainen, hieno Shalimar-hajuvettä käyttävä neiti, joka on kuullut perheen hautaustoimen korkeasta tasosta ja haluaa tukea tätä toimintaa. Elena on tämän ensitapaamisen jälkeen pois tolaltaan. Jotain muuttuu hänessä, hän tajuaa sen suunnattoman viehtymyksen, jota hän tuntee tätä Lydiaa kohtaan. On pakko päästä Helsinkiin, ja Elena järjestää itsensä kutomakonekurssille, mutta matkan todellinen tarkoitus on tietenkin tavata Lydia. Tämän jälkeen mikään ei ole Elenan elämässä entisellään.
Kuulostaako juuri sellaiselta imelältä rakkausromaanilta, vaikka aiheena onkin omana aikanaan täysin kielletty ja tabumainen suhde? Voi olla, etten osaa kuvailla Lautapalttoon ominaislaatua kyllin tarkasti, sillä se veti minut täysin mukanaan tunnelmaansa. Ei niinkään romantiikkaan, vaan siihen maanläheisyyteen, joka oli niin juurevana sekä Elenassa että varsinkin Mantassa. Ajankuvaus tuntui minusta myös joitakin pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta hyvin uskottavalta, oli kyseessä sitten pohjalainen maaseutu tai syntinen Helsinki. Henkilöt olivat kiinnostavasti kuvatut, mutta minua ei niinkään kiinnostanut salaperäinen Lydia, vaan juuri Elena ja Manta. Heissä oli todellisen elämän vahvaa tuntua. Se vähä, mitä pohjalaisuudesta tiedän, tuntui asuvan heissä, murretta myöten.
Lautapalttoo-romaani koki myös sellaisen kunnianosoituksen, että se valittiin vuoden 2022 Helsingin Sanomien esikoisromaanikilpailun ehdokkaaksi. Tätä palkintoa se ei tosin voittanut – sen teki Susanna Hastin hyvin erilainen ja hyvin ansiokas teos Ruumis/huoneet. Olin peräti ilahtunut siitä, että Lautapalttoo oli ylipäänsä kilpailussa mukana, sillä sen se todellakin ansaitsi. Se on myös hyvä osoitus kustantamo Siltalan jatkuvasti korkeasta tasosta.
