Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”En puhuisi nostalgiasta enkä ihanista muistoista, pikemminkin sain lyhyen muistuman jostain menneestä joka oli lopullisesti ohi, samaan tapaan kun saatoin joskus tunnistaa tutun tuoksun kadulla kävellessäni tai kuulla tutun melodianpätkän ja ymmärtää, että ne olivat joskus kuuluneet elämääni, lapsuuteeni tai nuoruuteeni, ajanjaksoihin jotka olivat maallisessa merkityksessä taakse jääneitä, joihin en voisi palata enää koskaan.”
Laudatur on kirja, joka peilaa yhtaikaa mennyttä ja nykyhetkeä; se puhuu muistoista ja elääkin paljolti muistojen varassa, kun päähenkilö, keski-ikäinen kirjailija Peter, palaa mielessään vuoteen 1988, jolloin hän tuli kotiin vanhempiensa luo siviilipalveluksesta. Samalla kirjassa kulkee nykyajan aikataso, tarkemmin sanottuna vuosi 2014 – Sandström kirjoittaa muuten itsepintaisesti vuosiluvut kirjaimin – jolloin Peter-kirjailija mittailee Turun katuja, pohtii suhdettaan Seepraksi nimitettyyn vaimoonsa, käy hämäriä keskusteluja yliopiston vanhan dosentin kanssa ja tapaa lapsiaan Neoa ja Bonnieta lähinnä vain kaupungilla.
Täytyy sanoa, että vaikka nykyhetken kuvaus kirjassa onkin taitavaa, minua puhutteli kuitenkin paljon enemmän vuosi 1988. Sitä kuvatessaan Sandström osoittaa, millainen mestari hän on absurdin mutta samalla jotenkin haikean huumorin käyttäjänä. Laudaturin eräänlaiseksi kohokohdaksi muodostuu mielestäni matka, jonka Peter tekee kohta eläkkeelle jäävän puutarhuri-isänsä kanssa rämisevällä Ford Taunuksella: poiketaan kaurismäkeläisen ankeaan Döbeln-baariin, haetaan kuollut emakko, koska isä haluaa opettaa aseistakieltäytyjäpoikansa ampumaan, ja kuollut sika on isän mielestä sopiva ampumiskohde. Lopuksi vielä matkan päässä isä ja poika vetävät oudon Kroonin lippusalkoon, koska tämä oli siitä aina haaveillut. Nämä tavattoman absurdeilta tuntuvat kohtaukset on kerrottu taidolla, josta moni nykyelokuvan ohjaajakin olisi ylpeä.
Kirjan dialogi, tai oikeastaan suoran dialogin melkein täydellinen puuttuminen, on yksi Laudaturin mielenkiintoinen piirre. Vuorosanat kerrotaan siis enimmäkseen epäsuorasti, välillä niissä käytetään rehevää murretta, ”äiree” on sana, joka toistuu usein sekä nuoren Peterin että hänen isänsä puheessa. Henkilöiden puhe, oli sitten kyse Peteristä ja hänen vanhemmistaan tai Peteristä ja oudosta Tulijärv-dosentista, on jollain tavalla surumielistä: ihmiset puhuvat toistensa ohi, kysymykset jäävät ilmaan vailla vastauksia.
Kirjan loppu jää tavallaan avoimeksi, mutta olin kuitenkin aistivinani siinä toivoa ja uskoa tulevaisuuteen.
Laudatur on muuten nimetty sekä Finlandia- että Runeberg-palkintoehdokkaaksi, joten kovin pontevia suositteluja se tuskin tarvitsee. Kuulas, kaunis, vaikuttava kirja, ja Outi Mennan suomennos on tavanomaisen taitava.
