Kari Hotakaisen uran tärkeisiin käännekohtiin kuuluu ainakin minun mielestäni 1990-luvun alku, jolloin muutaman runoteoksen julkaissut nuori kirjailija sai valmiiksi ensimmäiset romaaninsa. Tämän kehitysvaiheen ensimmäisenä edustajana putkahti maailmaan vuonna 1990 eriskummallinen lastenkirja nimeltä Lastenkirja. Se on hyvin hotakaismainen teos – ehkäpä ensimmäinen lajiaan. Tässä on se tuttu tiivisrytminen lause, tässä on se muotoonpuserrettu ilmaisu. Se jossa vielä vesurin jäljet näkyvät, se josta kaikkea akselirasvaa ei ole edes yritetty pyyhkiä pois. Se upea kieli, josta Hotakainen nykyään tunnetaan.
Kuinka hienosti Hotakainen heittäytyykään lapsen maailmaan, jossa kaikki, aivan kaikki, on mahdollista, jopa loogisesti välttämätöntä! Lastenkirja koostuu useista pienistä tarina-aihioista, joissa kolmionmuotoinen Juntti-Mutteri pitää taloja pystyssä, joissa lapiojalkainen Viluttitanssija ei ehkä päädykään kansallisbaletin primadonnaksi, joissa Matala Lätäkkö ei saa kunnollisia kirosanoja suustaan, ja joissa Keijo Ilmanen syntyy, elää ja sihahtelee. Hotakaisen kieli on nerokasta ja vinksahtanut näkökulma railakkaan anarkistinen. Priit Pärn tavoittaa Hotakaisen lasten maailman kuvituksellaan kiehtovasti.
Isä, älä karju, kukaan ei kuule. Kuiskaa, niin kaikki muuttuvat korviksi. Äiti, älä huido, et osu. Pysy paikallasi, niin kärpänen laskeutuu nenällesi.
Parhaimmillaan Lastenkirja on mielettömän hauska, ja toisaalta mielettömän viisas. Se on pulppuava ideavarasto, jossa riittää luettavaa moneksi, moneksi kerraksi ja kaiken ikäisille. Ei ole väärin sanoa, että Lastenkirja on kiltimpi versio Jouko Turkan Aiheista – tai näin se ainakin minulle assosioitui, koska luin teoksia osittain päällekkäin, ja välillä piti miettiä, kumpaa oikein lukee.
Kari Hotakaisen Lastenkirja kestää aikaa. Tätä on luettu jo yli 25 vuotta. Onnea ja pitkää ikää! Suosittelen ehdottomasti kaikille!