Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus kuulla syntymänsä tarina. Kun Essi Kummun 8-vuotias tytär kysyi, oliko hän ihana vauva, omaelämäkerrallinen teksti alkoi lopulta purkautua.
Kirjoittaminen alkaa, kun kaksoset ovat jo 11-vuotiaita. Hän ei ole pystynyt purkamaan tarinaansa ennen, ei ehkä käsittelemään sitä valtavaa kokonaisuutta. Kaksoset syntyivät keskosina, 27+5 raskausviikolla, eli aivan liian aikaisin. Molemmat ovat tehohoidossa, toinen hengityskoneessa. Tyttö tuntuu selviävän hieman paremmin, mutta poikavauvaa elvytetään takaisin elämään, kerran. Kaksi. Hän saa aivoverenvuodon, sydämessä on reikä ja hänet leikataan. Äiti istuu osastolla joka päivä, mutta on jotenkin ulkona todellisuudesta.
Toki hän on huolestunut ja pelkää. Asiassa on paljon muutakin. Onko hän kelpoinen äidiksi? Riittääkö hän? Onko tämä kaikki jostain syystä hänen syytään? Hän näkee jo mielessään keskosten hautajaiset – vauvoiksi hän ei aina uskalla heitä edes kutsua. Vauvahan on kaunis, kuolaava pullukka. Ei pieni, letkuja täynnä oleva otus. Kaikilla on hyviä neuvoja, mutta äitinä oleminen tuntuu edelleen hänestä oudolta. On kuin hän olisi huijannut kohtaloa.
Kun he saavat lopulta vauvat kotiin, alkaa hoitorumba. Onneksi Peter jakaa sen hänen kanssaan, mutta silti hän ei tunne jaksavansa. Väsymys, sisäinen paniikki, ylireagointi, ajantajun katoaminen, kovat äänet; kaikki vievät hänet mennessään. Eikä kumpikaan pysty puhumaan. Suvussa on vahva puhumattomuuden perintö muutenkin, suvun muistia ja tunneperimää. Asia olisi pitänyt tunnistaa, mutta näin ei käynyt. Lopulta hän ja Peter ajautuvat avioeroon lasten jäädessä äidille.
Äitiys on hänelle suuri henkinen, emotionaalinen ja fyysinen ponnistus. Voisi sanoa, että se on käytännössä rikkonut ja murtanut hänet kokonaan Se on myös ollut tie eheyteen. Myöhemmin hän lukee posttraumaattisen stressireaktion jälkivaikutuksista ja tunnistaa niistä oman tilansa synnytyksen jälkeen. Samalla tässä tulee esiin sukupolvien puhumattomuuden perinne, sillä ainakin isoisämme tai isämme oli sodassa. Kukaan ei selviä siellä muuttumatta, mutta moniko pystyi kertomaan kaikesta perheelleen – ei, korkeintaan perjantaipullon ääressä sotakavereilleen. Kehä jatkuu, jollei sitä itse katkaise!
Lasteni tarina on hieno, monivivahteinen kirja, jossa Kummu antaa sielunsa paljaana lukijan ruodittavaksi, arvosteltavaksi ja toivottavasti myös hyväksyttäväksi. Puhumattomuuden perintö olisi jokaisen katkaistava, sillä usein avoimmuus riittää toisen ymmärtämisen ja ihmissuhteen säilyttämisen sekä henkisen kasvamisen perustaksi.