Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hieman eriskummallisen nimen takaa löytyy ensimmäinen suomennos pitkän linjan kirjailijalta. Lydia Millet (s. 1968) julkaisi esikoisteoksensa Omnivores jo vuonna 1996. Millet on julkaissut useita romaaneja, jotka ovat saaneet palkintoehdokkuuksia. Tämä Lasten raamattu, Milletin toiseksi uusin romaani, oli vuonna 2020 National Book Award for Fictionin lyhytlistalla ja The New York Timesin vuoden kymmenen parhaan kirjan listalla.
Arto Schroderuksen suomentama kirja kertoo kahdentoista lapsen joukkiosta. He viettävät vanhempineen lomaa isossa kartanossa, jossa lasten ja aikuisten välille syntyy kuilu: lapset viihtyvät omissa oloissaan, aikuiset taas lähinnä juopottelevat, polttavat pilveä, syövät ja viettävät aikaa keskenään. Lapsilla on ajanvietteenään peli, jossa yritetään välttyä paljastumasta joidenkin tiettyjen aikuisten lapsiksi. Lomailu saa kuitenkin huolestuttavampia käänteitä, kun lapset kutsutaan rannalle tehdyltä retkeltä takaisin kartanolle.
“Mutta hei”, Low sanoi, ”vakavasti puhuen. Kun me käytiin isolla talolla hakemassa ruokaa, siellä puhuttiin, että säässä on tapahtumassa käänne.”
Myrsky uhkaa, joten on aika vetäytyä kartanon suojiin. Kun hirmumyrsky sitten iskee, alkaa vakiintunut järjestys rapistua. Nuorisolauman johtajat päättävät paeta tulvaa ja katastrofia ja jättää aikuiset selviytymään oman onnensa nojaan – sen verran vastenmielisiksi aikuiset teinien ja lasten mielestä käyvät kaiken tuhon keskellä.
Ei vaadi kovin syvällisiä analyysitaitoja hoksata, että tarinassa on vahvasti vertauskuvalliset piirteet: tuho, joka tulee tulvan muodossa, päähenkilö nimeltään Eve, Even pikkuveljen kartanolta löytämä ja mielenkiinnolla lueskelema lasten raamattu… Lasten raamattu on vahvasti allegorinen romaani, ja kirja on täynnä erilaisia raamatullisten käänteiden uudelleentulkintoja. Kuilu aikuisten ja lasten välillä on vahva viittaus myös nykyaikaan ja ilmastonmuutokseen; kirjan alkupuolelle Eve toteaa, että on aika tullut kertoa pikkuveljelle totuus.
Maailmanloppuun hän ei varmaan suhtautuisi kovin hyvin. Mutta se oli sama kuin joulupukin kanssa. Jonain päivänä totuus selviäisi hänelle. Ja jos hän ei olisi kuullut sitä minulta, se saisi minut vaikuttamaan poliitikolta.
Eve halveksuu vanhempiensa hälläväliä-asennetta: maailma loppuu, mutta loppukoot, ja lapsilta se nyt ainakin on syytä salata. Nuorisojoukkoa yhdistääkin vankkumaton usko omien vanhempien totaaliseen kyvyttömyyteen hoitaa yhtään mitään. Tämä lasten asema lahoavassa maailmassa onkin Lasten raamatun ydintä. Vaikka kerronnassa jotain kepeyttä onkin, mikään hyvänmielen kirja Lasten raamattu ei ole. Kiehtovalla tavalla synkkä se kuitenkin on.
