Lea Kranz herkistää tällä runokirjallaan täysin, riisuu aseista paatuneimmankin lukijan. Luin kirjan yhdeltä istumalta, pala kurkussa ja vedet silmissä. Runot ovat kaikki niin koskettavia, äidin tuskasta, kun menettää lapsensa, äidin syyllisyydestä, olisiko sittenkin jotain… ”Ota minut syliisi Jumala ja lohduta minua. Olen menettänyt lapseni”.
Mukana on myös pois menneen tyttären runoja, jotka olivat myös erinomaisia. Tässä yksi niistä:
”Onnistuneen elämän salaisuus
on siinä
että osaa muuttaa
tarjona olevat
karvaat pisarat
virkistysjuomaksi.
Jotta elämän purjehdusretki
onnistuisi, on opittava
käyttämään hyväkseen
vastatuulta
vauhdin lisäämiseksi.
Ei ole mitään vaarallisempaa
kuin tyven sää”.
Runot ovat niin totta ja kirjoitettu niin, että kuka tahansa ymmärtää mistä on kyse. Kannattaa lukea!