Peter Mickwitz on ansioitunut suomenruotsalainen kirjailija ja taiteilijaprofessori. Runoutta ja proosaa mieheltä on ilmestynyt 1990-luvulta lähtien. Lasinen avaruusalus kerää yhteen runoja viidestä eri kokoelmasta, vuosilta 1991–2004. Runot on valikoinut ja kääntänyt runoilija Jyrki Kiiskinen.
Pakko myöntää että nappasin kokoelman mukaani pelkästään sen nimen perusteella. Lasinen avaruusalus kuljettaa matkustajansa syysiltojen äärelle, valtameren pohjaan ja kummallisten otusten luo. Kaiken tämän Mickwitz luo ennen kaikkea kielellisillä tekniikoilla, minkä seurauksena teos on pyörryttävän hengästyttävää nykyrunoutta.
Välillä runoa kuljettaa eteenpäin toisto, välillä sanojen ketjut muistuttavat päämäärätöntä puhetta keskeytyksineen. Allekirjoittaneen henkilökohtainen suosikki on ”Valokuvia”-runo. Mainituilla tekniikoilla Mickwitz luo montaasin valokuviin tallennetusta kesäpäivästä:
”ja vinolla utuisella taustalla
näkyy kaislikko josta yhtenä kesänä
hän näemmä saa määrättömästi haukia
mutta vain sinä yhtenä kesänä, sitten ne ovat kadonneet”
Kirjan viimeinen kokoelma, Minkä isäntä ruumis on, on antologian parasta antia. Jos jokin osa kokoelmasta kannattaa ehdottomasti lukea, se on tämä. Minkä isäntä ruumis on koostuu kuudesta pienemmästä maailmasta, joissa vilahtavat muun muassa iilimadot, suolaluuranko ja kuoleva kaskelotti.
Runoja on viidestä kokoelmasta, ja niiden joukkoon mahtuu myös vaisumpia suorituksia, joissa katkeilevat sanaketjut tai toistot jättivät minut kylmäksi. Ennen kaikkea sain kuitenkin ilahtua erilaisten oivallusten myötä, kun tunsin päässeeni juuri oikeaan rytmiin, tai kun toisto runossa loi juuri oikean kuvan.
Jyrki Kiiskinen päättää kokoelman kertomalla suomennostyöstä. Mickwitzin kaltaisen runoilijan kohdalla haasteita asettavat erityisesti kielipelit ja sanailut. On aina mukava lukea millaisiin valintoihin suomentaja työssään päätyy.