Sirkka Laine: Lasihelmet ja muita väärennöksiä

Sirkka Laine on pitkän linjan kirjailija: hän aloitti uransa jo 1970-­luvun lopulla novellikokoelmalla Maariankämmekät. Hän on saanut valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982 ja tehnyt käsikirjoituksia suosittuihin kuunnelmiin ja tv-­sarjoihin, mutta uutta romaania häneltä saatiin odottaa liki viisitoista vuotta. Lasihelmet onkin sitten hyvin koskettava kirja; sen aihe, suurten ikäluokkien nuoruus, ei ehkä ole kovin harvinainen kirjallisuudessa, mutta Laineen tapa käsitellä aihettaan on erityisen taitava.

”Mutta miksi juuri meillä, miksi minun isäni? Viis siitä, että tiesin samanlaisia taloja, isiä ja äitejä olevan pataljoonittain, ja niillä lapsia, sotaorpojakin oli vaikka kuinka paljon, mutta ne häälyivät leipälapion näköisinä jossakin kaukana, niiden kärsimykset eivät minua lohduttaneet pätkän vertaa.” ­

Saara asuu eteläkarjalaisessa maalaiskylässä, eletään 1960-­lukua. Saaran isän mieli on järkkynyt pahasti sodassa, ja enemmän tai vähemmän katkeroitunut äiti ompelee vaatteita asiakkaille ja kaipaa takaisin Jaakkimaan rajantakaiseen Karjalaan. Saara yrittää käydä oppikoulua, mutta siitä ei tule mitään kotiolojen takia, ja hän joutuu sahalle töihin. Mutta vaikeaa vasta on Saaran samanikäisellä serkulla Irmalla: hän tulee yllättäen raskaaksi rippikouluikäisenä, ja lapsen isäksi paljastuu hänen oma isänsä. Irman äiti tietää insestisestä suhteesta, mutta ei tee mitään, ja Irma joutuu pakenemaan häpeäänsä ensin Helsinkiin ja lopulta Ruotsiin asti, mutta ei pääse pakoon kovaa kohtaloaan.

Lasihelmien aiheet ovat siis hyvin vakavia, ja Laine kertoo niistä puhuttelevasti. 1960-­luvun henki ja ilmiöt tulevat käsin kosketeltavan tutuiksi, samoin maalaisyhteisön jäsenet hersyvästi kuvattuine murteineen. Laineen alkutuotannosta asti hänen kieltään on leimannut eräänlainen salavihkainen huumori, ja tässäkin teoksessa se lyö läpi surullisten aiheiden.

Lasihelmet on mielestäni jäänyt laatuunsa nähden aivan liian vähälle huomiolle, ja toivoisinkin sille paljon lukijoita.