Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tanskalainen kirjailija Tove Ditlevsen (1917–1976) on ollut Suomessa suurelle yleisölle ilmeisesti melko tuntematon, mutta ei ole sitä enää, koska laadukas kustantamo S&S ja upea kääntäjä Katriina Huttunen ovat lähteneet julkaisemaan suomeksi hänen omaelämäkerrallista trilogiaansa.
Nyt ilmestyneessä Lapsuus-osassa Ditlevsen kuvaa herkästi ja koskettavasti mutta myös samalla hyvin karusti ja todentuntuisesti elämänsä varhaisvuosia. Kirja on kooltaan pieni, mutta sisällöltään valtava: sen tunnelmat ovat uskomattoman todentuntuisia, lauseet tiiviitä, mutta paljon sanovia. Yhdestä virkkeestä saattaa avautua kokonainen uusi maailma, kokonainen aistielämysten sarja ja ajatusten ryöppy. Kirjaa sävyttää suunnaton surumielisyys; pienen Toven kokemukset elämästä ovat niin perin tuskaisia. Hän ei tunnu olevan kotonaan missään, ei koulussa, ei ystävättärien kanssa, ei varsinkaan omassa kodissaan.
Tove Ditlevsen eli lapsuutensa sekä fyysisesti että henkisesti hyvin ahtaissa oloissa. Isä Ditlev oli punalippua heilutteleva tehtaantyöläinen ja sosialisti. Tekstin rivien välistä huokuu tyttären alituinen yritys saada kontaktia isään, saada tältä hyväksyntää, mutta turhaan. Isän mielestä runoileminen ei kuulu naisille. Suhde äitiin, kymmenen vuotta isää nuorempaan Alfridaan, on vieläkin vaikeampi. Aivan romaanin alussa, kouluun ilmoittautuessaan, Tove miettii: ”Kun poistumme koululta täydellisen hiljaisuuden vallitessa, sydämeni täyttyy siitä vihan, surun ja myötätunnon kaaoksesta mitä äiti on tästä hetkestä lähtien ja koko elämäni ajan minussa herättävä.”
Perheessä on vielä isoveli Edvin, mutta suurimman osan ajasta lapset ovat keskenään kuin saaria vailla yhteyttä toisiinsa. Kummankin elämä peilautuu siitä, että näistä ympyröistä on päästävä pois mahdollisimman pian, pois näiltä kaduilta, näistä taloista, näiltä pihoilta.
”Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin”, Ditlevsen kirjoittaa. Ruumisarkku? Vai kenties kuitenkin perhosentoukan tiivis kotelo, josta valmis olento lentää aikanaan maailmaan? Ehkäpä molempia. Ruumisarkku siksi, että kuolema ja itsemurha olivat alati läsnä kirjailijan elämässä ja hän teki ensimmäisen itsemurhayrityksensä jo 12-vuotiaana, kuten Ditlevsenistä ansiokkaan psykoanalyyttisen esseen kirjoittanut ruotsalainen Bo Sigrell kertoo.
Mutta toisaalta hän oli kuitenkin myös se perhonen, sillä päästessään lopulta pois lapsuudenkodin ahtaasta ja rakkaudettomasta ilmapiiristä tuleva kirjailija, jota romaanissakin kutsutaan Toveksi, pystyi täysillä toteuttamaan runoilijankutsumustaan. Tosin minusta tuntui pitkin Lapsuus-kirjaa, että Tove olisi elänyt täydesti kirjailijan elämän ja kutsumuksen, vaikkei hän olisi koskaan julkaissut yhtään kirjaa.
Lapsuus-romaani päättyy kohtalokkaan tuntuiseen virkkeeseen, jossa juuri rippikoulun päättänyt Tove miettii: ”Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.” Tämä mielen kirjasto on siis Tovelle aina olemassa, tietenkin rikkautena, josta hän saa ainesta kirjailijantyöhönsä koko ikänsä, mutta samalla se on myös taakka, jokin, mistä ei koskaan koita vapaus.
