Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lakeuden kutsu, ensimmäinen Antti Tuurini, päätyi lukulamppuni alle siitä yksinkertaisesta syystä, että se on Finlandia-voittaja vuodelta 1997. Siitä, olisinko muuten Tuuriin tarttunut, en uskalla sanoa juuta enkä jaata, mutta luultavasti en ainakaan tästä teoksesta, sarjansa viimeisestä, olisi aloittanut. No, nyt on yksi Tuuri luettuna, voisin kuvitella, että melko tyypillinen sellainen.
Vielä Antti Tuurista, kirjallisuutemme elävästä klassikosta tietämättömille todettakoon, että tämä 71-vuotias kirjailija – koulutukseltaan diplomi-insinööri, kuten vast’ikään menehtynyt etunimikaimansa Antti Hyry – on kirjoittanut reilut nelisenkymmentä romaania sekä useita näytelmiä, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia ynnä kuunnelmia, mahtuu listalle muutama oopperalibrettokin. Vuodesta 1983 kokopäiväisenä kirjailijana toiminut Tuuri selittää tuotteliaisuuttaan sillä yksinkertaisella faktalla, että vapaana kirjailijana hän saa kirjoittaa myös lauantaisin, kun toisten on pidettävä vapaansa.
Lakeuden kutsu kertoo Erkki Hakalasta, miehestä joka mattokutomonsa kanssa hankaluuksiin ajauduttuaan on pakoillut kymmenen vuotta verottajaa Yhdysvalloissa, enemmän ja vähemmän päivänvaloa kestävää bisnestä sielläkin tehden. Nyt hän palaa takaisin Suomeen, kotikonnuilleen Pohjanmaan lakeuksille. Eletään 1990-luvun laman jälkeisiä vuosia, tarkemmin sanottuna yhtä päivää, heinäkuun yhdeksättätoista vuonna 1996. EU, euro, Mauno Koivisto ja Paavo Lipponen vilahtelevat puheenparressa. Amerikassa Erkin kanssa vain kääntymässä käynyt vaimo, Kaisu, on löytänyt rinnalleen lapualaisen, hankkinut tämän kanssa lapsenkin, mutta tästäkin suhteesta on tullut jo historiaa. Myös Erkillä on oma Amerikan aikansa naishistoria mutta siitä viis, Kaisu ja Erkki ovat yhä aviossa, molemmat tahoillaan halukkaita pelastamaan liittonsa.
Kuten sanottua Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani. Jo joitakin päiviä Suomessa viettänyt Erkki lipuu amerikanraudallaan kotitalonsa pihamaalle, kohtaa veljensä sekä tukun muita sukulaisiaan, lopulta vaimonsa, tyttärensä ja anoppinsakin, sekä sairaalassa makaavan äidin. Asioista, raskaistakin, puhutaan ja ei puhuta, Erkki itse jää mielestäni melko kasvottomaksi sivustaseuraajaksi, Amerikka ei avaudu. Mutta se ei taida ollakaan se tarkoitus, tarkoitus on selvittää menneisyys Suomessa, tehdä paluusta mahdollisuuksien mukaan pysyvää. Bisnesmies on tietysti yhä edelleen myös bisnesmies, kauppoja hierotaan, omaisuuksista kiistellään.
Sitä kuinka hyvin Lakeuden kutsu, kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan päätösromaani toimii itsenäisenä teoksena, on paha näin yhden osan lukeneena mennä sanomaan, mutta mielestäni se oli ihan hyvä, vaikka mainittavaa Antti Tuuri -kipinää se ei minussa sytyttänytkään. Sanotaan vaikka niin, että jos tämä sattuisi jäämään ainokaisekseni, en kutsuisi Tuuria huonoksi kirjailijaksi, en kuitenkaan erityisen mahtavaksikaan, vaan sellaiseksi mallikkaaksi, joka varmasti osaa ottaa yleisönsä. Ja arvostava sekä vankka kannattajakuntahan hänellä onkin.
Joka tapauksessa olen iloinen, että luin tämän kirjan, tutustuin Tuuriin ja hänen tyyliinsä, lakeuksiin ja ihmisiin niiden pinnalla – ja olenhan minä itsekin näitä lakeuksia hieman kokenut. Tuurin ilmaisu on miellyttävää, omalla tavallaan hilpeääkin, ilmassa vilahtelevat satiirin siemenet eivät takuulla jää huomaamatta, vaikka erityistä painoarvoa ne eivät saakaan. Ehkä tämä on muotoiltava niin, että Tuuri kirjoittaa tylsästä aiheesta – minun mielestäni – mukavasti soljuvan, helposti luettavan tarinan.
Jälleen siis yksi etappi Finlandia-vaellustani on jäänyt selän taakse. Ei se taipaleeni kirkkain tähti, mutta kuitenkin teos, joka mielestäni on helposti suositeltavissa, tietyntyyppisille lukijoille. Ehkä kuitenkin kannattaa aloittaa sieltä 1920-luvulta, Uudesta Jerusalemista, Pohjanmaa-sarjan ensihetkistä.
