Kalle Päätalo kirjoitti Iijoki-sarjassa 17 000 sivua autofiktiota katsottuna omin silmin ja tunnoin, eikä noilla sivuilla aviopuoliso Lainaa pahemmin kiitelty – päinvastoin. Nyt on Lainan vuoro saada äänensä kuuluviin, kun Karoliina Timonen paneutuu Lainan mietteisiin biofiktiivisessä romaanissaan Laina.
Timonen on kerännyt faktatietoa kirjan Lainasta eli Helvi Päätalosta (os. Ojala), joka sittemmin avioitui Veikko Moilasen kanssa, ja sen vähäisen faktatiedon kautta paneutuu vaimon nahkoihin. Reino Jokisalmen kirjasta Ihmisiä Iijoki -sarjassa muuten löytyy harvinainen kuva: Helvi Ojalan ja Veikko Moilasen kihlakuva.
Eletään eropäivää, tammikuun viimeistä vuonna 1955. Kovasen linjuri kiertää reittiään pitkin Tamperetta niin että rahastaja-Laina joutuu ohittamaan päivän mittaan monta kertaa nuo tärkeät avioliiton aikaiset paikat, joiden näkeminen juoksuttaa ajatuksia menneisiin tapahtumiin.
Lopulta tulee viimeisen kierroksen aika ja Lainan on palattava kotiin Kirvestielle valmistamaan Kallelle viimeistä yhteistä ateriaa. Kova paikka.
Kova paikka oli minullekin, Kalle-fanille, edetä Timosen tekstiä eteenpäin, kun Kalle mureni ja mureni silmissä vähän niin kuin murenevat näinä päivinä julkkismiehet viikoittain esiin tulevine seksuaalisine törkeyksineen naisten pelissä. Kalle humaltui ja humaltui ja sitten lähes aina häipyi vieraisiin naisiin.
Aluksi löin hanttiin, jotta tämä on taas tätä yliampuvaa aikaa, vaan hiljalleen romaania edetessä oli uskottava, että tuommoinen Kalle sitten kai oli, myös.
Ja todistihan Helvi Ojala Eero Marttisen kirjassa Mestari elämän telineillä (Gummerus 1999) saman:
”Naiset hajotti sen meidän liittomme, yksinkertaisesti naiset, ei mikään muu. Kallehan meni koko ajan, sillä oli oikein semmoinen vimma.”
Muuten aika sikana Lainan isäkin näkee romaanissa Kallen tämän könytessä ladossa Lainan kimpussa: ”Hän kuuli tyttärensä sulhasen röhkäisevän rumasti. Isä kuuli, miten Kalle röhki himoissaan.”
Oli miten oli, Lainalle Kalle on ensirakkaus, jota, jumalasta seuraavaa, ei mikään voita, lopulta ei Veikkokaan, sillä ”ihminen rakastuu vain kerran” Lainan mielestä ja se pysyy mielessä ensimmäisenä aina. Marttisen kirjassa oikea Laina eli Helvi kertoo ”Ei tule koskaan ensimmäisen rakkauden veroista” -otsikoidussa jutussa:
Kun ero sitten tuli, niin minä itkin aivan hirveesti, minä olin tukehtua, kun minä itkin niin paljon, ei se ollut helppo asia minullekaan.
Karoliina Timosen romaania voidaan hyvällä syyllä pitää Lainan myötä- ja vastapuolustuspuheena Kallen kirjoituksille, jos nyt romaanihenkilöt puolustuspuhetta kaipaavat. Romaani on muutenkin kuvitelmaa, niinpä konditionaalin käyttö on jopa häiritsevän runsasta. Timosen kieli on hygieenistä Päätalon kieleen verrattuna, mutta nyt onkin päähenkilönä Laina vähemmän värikkäine ilmaisuineen. Paikoin kerronta muistuttaa Kummun-Kallen jatustelevaa ja samaa asiaa toistavaa kieltä, vähän väsyttävää, kuitenkin kiehtovaa.
Oli tässä romaanissa nieltävää, ei sitä purematta niellyt kun se piru puri niin tiukkaan takaisin.