Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Joka ei uuteen aamuun herää, tuntee yön ja pimeyden. Joka ei maassa kulje enää, unohtaa voi kipeyden.”
Yksi kauneimmista, runollisimmista, laulullisimmista romaaneista, jonka olen koskaan lukenut. Kielen juoksutukseltaan välillä liippaa jopa Kilven Volteria. Paljon sanottu, mutta vain vähän liioiteltu.
Enkä voi ymmärtää, miksi Katri Kauppisen sadunomaisen mystinen 102 laulun tarina on luokiteltu YA-romaaniksi, siis nuorisolle muka suunnatuksi, kun ainakin minä, vaka vanha Väinämöinen, uin muinaismuistolliseen taikapiiriin näin täpöllä.
Jo kirjan henkilöiden tahi paremminkin henkien sukupuolettomat nimet aiheuttivat heti ensikuulemalta ihastumishuokauksen väristyksineen: Pihlaja, Paju, Mai (Toukokuu minulle), Linne (se kasvitieteilijä minulle), Petäjä, Kallio, Joki, Lemek, Akka, Maamo …
Entä idea: Sammon ryöstöyritys – mitä kalevalalaisin! Nyt ei kuitenkaan ole rahasta eikä rikkaudesta huuto, vaan ensisijaisesti tuo kapine jauhaisi uusia ja vanhoja lauluja elämänhallintaan. No jaa, miksei siis Sammon takomilla sävelillä hallita sitten myös sen toisen kansan elämä: laaksolaiskansa aavalaisia, aavalaiskansa laaksolaisia. Tai mieluummin taas yhdessä.
Sisaruskansoja ovat keskenään, mutta niin, että Aavalla on miesvalta, patriarkaatti, Laaksossa matriarkaatti.
Sotahan siitä kansojen kesken.
Mutta se sota on kirjoitettu aivan toisin kuin verinen oikea venäläisten isovelisota Ukrainassa.
Mystisten miekkojen, eläinhenkien, laulujen lumoissa ja uhossa käymme kohti rauhan ja antautumisen aikoja, hitaasti mutta vääjäämättä. Olemme lähellä kalmia, hiisiä, tuonenvirtaa, vähää vaille Danten Jumalaisen näytelmän sisintä, rakkaustarinaa vailla vertaa, muttei verta. Oikeastaan kolmea vavahduttavaa rakkaustarinaa. Mutta.
Miten siinä sitten käy, siinä Laakson nuoren uuden hallitsijatytön, Pihlajan, ja Aavan päällikön pojan, Lemekin, rakkauden? Entä kahden aavalaisen Tomin ja Main? Entä laaksolaisen poikarakkauden, Joen ja Pajun?
Lukeminen vaatii aikaa lukijalta ja perinpohjaista paneutumista kulissirakennelmiin, jotka Katri Kauppinen on rakentanut taidolla, tyylillä ja suurella sydämellä kiivettäväksemme. Yksi lukukerta ei ole mitään, ei riitä tämän romaanin sisimmän saavuttamiseksi. Kertakaikkiaan ei riitä nyansseista nauttiaksemme.
Laakson linnut, Aavan laulut. Mystinen juttu. Kertakaikkisen hieno kokonaisuus.
”Yksinäinen susi ulvoi. Mai värähti. Siellä se taas oli, raitakaula, lainaturkki. Katse etsi sutta, ilveshenki poukkoili levottomana. Hiiden täytyi olla vahva, kun se liikkui valossakin.”