Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kyllikki Saari -kirjan etulieve kertoo, että teoksen kirjoittaja, viisikymppinen Teemu Keskisarja, on ehtinyt jo Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentiksi ja on teoksissaan käsitellyt muun muassa ”seksuaalirikoksia, Mannerheimia, Aleksis Kiveä, talvisotaa, metsäteollisuutta, Viipuria, suomalaisuusliikettä ja sarjamurhaajia.” Aikamoisen laaja skaala siis! Olen myös joskus nähnyt hänet televisiosarjassa Pimeä historia, joka kertoi Suomen historian hieman vaietuimmista vaiheista, ja todennut, että tällä miehellä on kyllä sana hallussaan: lakoninen, viileä, mutta yhtaikaa oudolla tavalla humoristinenkin, jos sellaista ilmaisua nyt voi käyttää näin vakavien asioiden yhteydessä.
No, omalaatuinen ainakin, jollei ihan humoristinen. Kaikki nämä tekijät yhdessä saivat minut tarttumaan mielenkiinnolla tähän Kyllikki Saaren tapauksesta kertovaan kirjaan, onhan siinä kyseessä yksi tunnetuimpia suomalaisia selvittämättömiä henkirikoksia.
Kirja rakentuu siten, että alussa on esitelty perinpohjaisesti mahdollisia ja mahdollisiksi spekuloituja murhaajia, sitten on kuvattu itseään Kyllikkiä ja veriteon luonnetta, lopuksi sitten tutkimusten kulkua ja eri tutkintalinjoja, joista kuten sanottua, mikään ei johtanut lopulliseen ratkaisuun. Pohjalaisuus tai ainakin ulkopuolisten käsitys ja kliseet siitä tulevat selkeästi esille: isoissa mahtihäissä aina joku hosui puukon kanssa ja oli jopa lehtiuutisen paikka, jos ruumiita ei häissä tullut. Pontikkaa keitettiin ja alkoholiliikkeenkin viinakortilla hankitut ainekset maistuivat.
Mutta nämä lievästi epäilyttävät tyypit, etunenässä hieman yksinkertaiseksi kuvattu Vikki, jäivät todennäköisyydessä kovasti jälkeen kirkkoherra Kauko Kanervosta, Kyllikin rippipapista, jota muistaakseni vielä 1970-luvullakin pidettiin varmana syyllisenä. Mutta alibinsa hänelläkin oli. Kanervo ei vain ollut henkilöhistorialtaan ihan puhtoinen, vaan häntä pidettiin seksuaalisesti hillittömänä ja raamatullisesti sanottuna huorintekijänä; jopa lähetystyökohteessa Ambomaalla hän ”sortui haureuteen” suomalaisen diakonissan kanssa, eivätkä kiusaukset päättyneet takaisin kotiinkaan palattua.
Keskisarja puhuu muuten tapahtumiin osallisista melko korrektisti; nimeltä mainitaan vain jo edesmenneet ja ne, joiden henkilöllisyys 1950-luvun tavan mukaisesti oli kaikkien luettavissa sanomalehdistä. Pari ilmeisesti vielä elävää naishenkilöä on nimetty muutetuin etunimin.
Mutta jos Kanervo ei ollut puhtoinen, niin Kyllikki oli sitten hänenkin edestään: hän oli uskovainen Kanervon rippikoulun käynyt 17-vuotias, joka osallistui vain hengellisiin tilauksiin eikä tansseihin ollenkaan. Hän oli töissä kirkkoherranvirastossa, ja mitä siellä sitten tapahtui työn ohessa, on jäänyt hämäräksi. Mutta Kyllikki katosi polkupyöräillessään kotiin uskonnollisesta tilaisuudesta 17.5.1953, ja hänen ruumiinsa löytyi vasta paljon myöhemmin, kun juttua tutki jo Vaasan lääninrikospoliisin komisario Axel Skogman. Kaikki jäljet olivat siihen mennessä tietenkin pahasti sotketut, eikä aikana ennen DNA-menetelmiä ollut toivoakaan löytää merkittäviä johtolankoja. Kanervon kaapissa tosin kolisivat monet luurangot ja hän menetti lopulta virkansa. Kyllikki Saaren tapaus pysyi hänen ristinään aina kuolemaan asti 1970-luvulla.
Nykypäivän valossa hyvien todisteiden puute ei kuitenkaan estänyt lukuisia tutkintalinjoja syntymästä; Keskisarjan mukaan niitä oli peräti 376 ja kuulusteltuja henkilöitä viitisentuhatta.
Kyllikki Saaren tapaus on siis hyvin tunnettu ja dokumentoitukin. Nyt asianosaiset ovat mitä ilmeisimmin vieneet salaisuudet hautaan mukanaan. Siitäkin huolimatta Keskisarjan kirja on karuudessaan mielenkiintoista luettavaa rikoshistoriasta kiinnostuneille, ja yksi syy tähän tosiaan on kirjoittajan käyttämä kieli. Aidon tutkijan tapaan hän myös merkitsee huolellisesti lähdeviitteet, mikä ei kuitenkaan häiritse lukuprosessia. Merkillinen kirja kaiken kaikkiaan.
