Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Porvoolaisen Jaana Lehtiön dekkarisarja, joka kertoo komisario Juha Muhosen tutkimuksista, on kotimaista cozy crime -tyyliä parhaimmillaan. Totta kai jokaisessa osassa tapahtuu murha, usein kaksikin, mutta väkivaltaa ei juurikaan kuvata eivätkä lapset tai nuoret ole uhattuina. Tällaisille kirjoille lienee paljon kysyntää, ja itsekin luen niitä aina välillä ihan mielelläni, vaikka olenkin periaatteessa vähän enemmän sellaisen hardcoretyylin ystävä.
Lehtiön sarja on ehtinyt jo kymmenenteen osaan; tässä kirjassa komisarion yksityiselämä, josta on aina ollut minusta jotenkin mukava lukea, jää aika sivuun. Mutta rikosrintamalla tapahtuu. Porvoossa järjestetään Albert Edelfeltin kunniaksi taidenäyttely, johon ottavat osaa paikalliset taidesuuruudet, mutta jo näyttelyn sabotointiyrityksen takia tarvitaan poliisia paikalle.
Kun sitten yksi taidekuvioiden keskeisistä henkilöistä löydetään murhattuna, on rikosryhmällä kädet täynnä työtä. Ja kukas muu ruumiin löytääkään kuin – positiivisessa mielessä – poliisin vanha tuttu, eläkkeellä oleva opettaja Hilkka Alitupa, olkoonkin, että hänen innokas apunsa ei aina ole ihan toivottua. Eivätkä veriteot jää tähän yhteen. Muhonen alaisineen ei ole ehkä aivan mukavuusalueellaan puhuttaessaan taiteilijoita tai sellaisina itseään pitäviä, joita näiden murhien yhteydestä löytyy useita. Mutta ratkaisuun päästään, ja lopulta Juha, Ellen-vaimo ja heidän Teri-koiransa pääsevät käpertymään yhteiseen sohvannurkkaan.
Lehtiö kuvaa Porvootaan pieteetillä ja kiinnostavasti; tosin tässä kirjassa Edelfelt-aiheinen näyttely taitaa viedä vähän tilaa paikalliskuvaukselta. Sivuhenkilöitä on melko paljon, mutta kyllä heidät onnistuu pitämään mielessään järjestyksessä, etenkin kun kirjailijalla on taito kuvata henkilöitään lämmöllä ja hyrisevällä huumorilla, on sitten kyseessä akvaarioihinsa kuvaannollisesti uponnut poliisi Kutvonen tai etenkin päähenkilö Juha, jonka rakkaus leivonnaisiin on varmaan kaikille sarjaa lukeneille enemmän kuin tuttu – siksipä tuntuikin kummalliselta, ettei tämä pulla-Muhonen tunnistanut tuiki tavallista kristallipullaa sitä saadessaan! No, jokaisella on sokeat pisteensä, on kysymyksessä sitten kirjailija tai poliisikomisario.
Ehkäpä tällaiset kotoisat dekkarit eivät vedä vertoja kansainvälisille bestsellereille, mutta ei tarvitsekaan, sillä niillä on oma tärkeä tehtävänsä. Paikallistunne on yksi keskeisimmistä, sillä oman kotikaupungin katuja on mukava tallailla myös kuvitteellista murhatutkimusta seuraten. Ja tähän paikallisuuteen voidaan tietenkin liittää koko Suomi, koko oma kulttuurimme, jonka ei rikoskirjallisuudessakaan tarvitse hävetä ollenkaan.
