Michael Chabonin Kuunkajon lieveteksti kysyy, onko kirja romaani, muistelma vai silkkaa sumutusta. Kysymys on sangen hyvä, mutta lopulta kuitenkin merkityksetön. Sillä vaikka Kuunkajon kertoja on nimeltään Mike Chabon ja hän kertoo koko ajan (nimeämättä) isoisänsä tarinaa, on tämän kiinnostavan romaanin tärkein koukku yksinkertaisesti vetävä kertomus, ei se onko se oikeasti totta vai ei. Michael Chabon kutsuu matkalle halki toisen maailmansodan kauhujen ja kuurakettien aikaan.
Michael Chabon sekoittaa kerronnan aikatasoja halki kirjan keskittyen muutamaan avaintapahtumaan. Kuunkajon varsinainen päähenkilö on siis Chabonin isoisä, toisen maailmansodan loppurytinöissä natsitiedemiehiä metsästänyt insinööri, varsinainen veijari. Hän päätyy V-2-raketin jäljille ja Nordhausenin tehtaan ja läheisen vankileirin valtaukseen ja sitä kautta erityisesti myöhemmin Yhdysvaltain avaruusohjelmassa keskeisesti vaikuttaneen Wernher von Braunin jäljille. Kuin sattumalta olin juuri ennen Kuunkajoa lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Chabon kertoo osin samoista asioista , mutta hieman eri painotuksin. Rakettikuumetta taisi tosiaan olla ilmassa toisen maailmansodan viimeisinä vuosina.
Tarina kulkee isoisän nuoruusvuosista aina kuolinvuoteelle (ja oikeastaan hieman sen ohikin). Sodanjälkeisessä tarinalinjassa isoisän ja Chabonin ranskalaissyntyisen isoäidin rakkaustarinaa varjostavat isoäidin mielenterveysongelmat sekä varhainen kuolema. Isoisä ryhtyy kuin vahingossa menestyneeksi pienoismallien rakentajaksi, vaikka oikeastaan hän tarvitsee vain jotain mielekästä tekemistä.
Kokonaisuutena Kuunkajo oli varsin hyvä romaani, vaikka ehkä intensiteetti pitkähkön kirjan loppua kohti vähän laskikin (jos kohta omalla vähän katkonaisella lukemisellani saattoi olla osuutta asiaan – Kuunkajo olisi parhaimmillaan isoina paloina ahmittuna). Alku oli joka tapauksessa mukaansatempaava ja oiva osoitus Chabonin kertojantaidoista. Kannattaa lukea!