Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuu on Maan ainoa luonnollinen kiertolainen; kuollut, sateeton ja tuuleton, kivistä ja pölystä muodostunut, autio. Ainoa taivaankappale, jonka pinnalla ihminen on Maan lisäksi kävellyt — toistaiseksi.
Heinäkuu 1969, Espanja. Numerot on jo lueteltu takaperin nollaan, matka on alkanut, mutta ensimmäinen askel antaa vielä odottaa itseään, se kuuluisa, se pieni ihmiselle, suuri ihmiskunnalle. Tunnelma on odottavainen.
Kuun tuuli on monella tapaa mielenkiintoinen matka. Se johdattaa lukijansa avaruuteen ja ihmismieleen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen — tai kuvitelmaan siitä. Kaiken keskellä on kuitenkin yksinäisyys, astronautit yksinäisinä avaruudessa, espanjalaispoika omassa erilaisuudessaan.
Tuo nimeltä mainitsematon Apollo 11:sta kuulennosta lumoutunut 13-vuotias, kirjan päähenkilöhahmo ja minäkertoja on eksyksissä itsensä kanssa. Hänen pieneen ja vanhoilliseen espanjalaiskaupunkiin sidotussa elämässään taistelevat usko Jumalaan ja tieteeseen, luomiskertomukseen ja Darwiniin, sekä muun perheen yksimielinen ajatus ruumiillisesta, ”rehellisestä” työstä ja hänen oma ajatuksensa kirjoista ja niiden lukemisesta, sivistyksestä.
”Lukemisen ja unelmoinnin levollinen yksinäisyys oli minun Nautilukseni, salaperäinen saareni, minun kodikas Robinson Crusoen majani, yksinäinen purteni, pimeä elokuvateatterini, kuvitteellinen kirjastoni jossa jokainen toivomani kirja oli käteni ulottuvilla. – – Kirja on pesä johon voi mennä , jottei tulisi nähdyksi, autio saari jossa saa olla turvassa, mutta myös pakoväline. – – Kuka voisikaan sopeutua siihen kolkkoon, rangaistukseen perustuvaan teologiseen maailmanselitykseen, jota papit koulussa tarjoavat, tai siihen että minun oletetaan tekevän töitä pelloilla, joille vanhempani ja esi-isäni ovat uhranneet elämänsä ja joihin he odottavat minunkin hautaavan itseni.”
Antonio Muñoz Molinan teos kuvaa hienosti sitä vuoden 1969 tapahtumaa, jonka aikalaiset muistavat elävästi ja joka yhtä lailla on säilyttänyt merkityksensä jälkipolvien ajatusmaailmassa. Parhaiten sen maailmaan pystyvät uskoakseni sukeltamaan vuoden 1969 lapset ja nuoret — sivuhuomautuksena todettakoon, että päähenkilöhahmonsa tavoin kirjailija itse oli tuolloin, vuonna 1969, kolmetoistavuotias — mutta myös meille myöhemmin syntyneille teos antaa paljon.
Avaruusaikaan siirtymisen lisäksi se on elävä kuvaus tuon ajan ihmisen mielenmaailmasta sekä tuolloin vallinneesta tulevaisuuskuvitelmasta, joka nykylukijasta tuntuu lapselliselta, lähes leikinomaiselta ylioptimismilta, mitä avaruustieteen kehitysnopeuteen tulee.
”Muuan tv-sarja, josta en jätä yhtään jaksoa väliin, on nimeltään Avaruusasema 1999, ja minua alkaa huimata jo pelkästään kun lausun tuon vuosiluvun ääneen, niin kaukana tulevaisuudessa se on, mahdollisen todellisuuden tuolla puolen: silloin on pysyviä kuuasemia, reittilentoja Kuuhun ja luultavasti myös Marsiin ja robottien miehittämät avaruusalukset ovat päässeet läpi Venuksen myrkyllisen ilmakehän ja johonkin Jupiterin kuuhun on perustettu pysyviä tarkkailuasemia.”
En tunne nykyään vallitsevaa mielipidettä asiasta, mutta uskon, että itseni tavoin valtaosa ihmisistä suhtautuu avaruusmatkailuun ja sen kehitykseen vuoden 1969 ajatusta maltillisemmin. Ehkä kehitys on tuonut mukanaan ajatuksen rajallisuudestamme.
Lopuksi haluan ylistää Muñoz Molinan taituruutta esiintuoda perimmäinen ihmisluonto. Parhaiten se näkyy teoksen merkittävimmällä hetkellä, jolloin kirjailija riisuu sankarinsa viitastaan, pukee hänen ylleen maallisen kateuden, tekee ihmisestä ihmiselle suden, ainakin muutaman sekunnin ajaksi. ”Miksi hän enkä minä, miksi minä en ole ensimmäinen ihminen joka astuu Kuun pinnalle.” Niin, lukemattomista tutkimuksista huolimatta yhä edelleen tuntuvat tuntemattomilta ne kaksi: ihmismieli ja avaruus.
