Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tartuin tähän kirjaan ahnain mielin, ajatuksenani lyödä vähintäänkin kaksi subtrooppista kärpästä yhdellä iskulla. Alueena Turkki on päivänpolttavan aktuelli: Maa on ottanut vastaan jo pitkälti yli kaksi miljoonaa pakolaista rajan takaa Syyriasta ja pakolaiskriisin lisäksi sisäpoliittisten jännitteiden tynnyrissä muhii monta muuta isoa asiaa. Ajankohtaisuutensa lisäksi kirjan suunta on kohti maisemia, joissa sieluni aina lepää – Kreikkaa. Reeta Paakkinen ammentaa tekstinsä vahvalta pohjalta. Hän on asunut pitkään Turkissa, Kreikassa ja Kyproksella ja opiskellut alueen nykyhistoriaa, politiikkaa ja kieliä. Toimittajatyönsä kautta Paakkinen on tutustunut Kreikan ja Turkin värikkääseen elämänkirjoon. Merkityksellistä on toki myös koko se henkilökohtaisen elämän paletti, joka kiinnittää ulkosuomalaisen uuteen ympäristöönsä.
Vaikka Turkki onkin paljon esillä uutisissa, maana se saattaa olla hyvinkin tuntematon muillekin kuin minulle. Ellei tunne asioiden taustoja ja historiaa, uutiset jäävät jollain tapaa ohuiksi. Kuun ja tähden mailla avaa kiinnostavasti ja perinpohjaisesti Kreikan ja Turkin kimuranttia suhdetta ja Kyproksen kahtiajakautuneisuutta. Vaikka historiassa sukelletaan syvälle, vuosilukuja tärkeämmäksi nousee tuhti sisältö. Nautin historian havinasta, kertaan jo kerran opiskeltuja ja autuaasti unohdettuja – alueella ovat aikanaan vaikuttaneet niin kreikkalaiset, roomalaiset kuin ottomaanitkin. Maaperä on kantanut päällään mahtavien valtakuntien nousun ja kukistumisen. Meille jälkipolville riittää turisteina kierreltävää ja ihmeteltävää; Kappadokian maanalaisissa kaupungeissa, Nemrut-vuorella, Erdinen kaupungissa.
Minulle kirjan kiinnostavinta antia oli kuitenkin lähihistorian avautuminen. Kyproksen vuosikymmeniä kestänyt jako kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan on viiltänyt verisiä haavoja maiden historiaan. Vallankaappauksen jäljiltä autioituneessa Varoshan kaupungissa rotat ja lepakot pesivät hotellihuoneissa kasvavissa johanneksenleipäpuissa. Jäljellä on aavemaisia, homeisia ja rapistuneita rakennuksia. Surullista luettavaa – ja mikä vastakohta Alanyan aurinkorannoille.
Kirja on myös upea ikkuna turkkilaiseen arkeen. Meikäläiseen itsepalvelusysteemiin tottunut hätkähtää turkkilaista palvelukulttuuria – ja saattaapa huokaista ihastuksestakin. Naiset kaunistuvat kampaajalla ja manikyyrissä, vapaa-aika on liian arvokasta tuhlattavaksi luuttu kädessä ja talonmies huolehtii lämpimän leivän ovelle! Onkohan meiltä jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä tästä elämästä?
Loppusanoiksi suosittelen tätä kirjaa kaikille! Tee vaikka nojatuolimatka, uppoudu kulttuurien erilaisuuteen, pyörittele mielessäsi päivänpolitiikkaa tai haahuile historian hämärässä.
