Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuonna 2007 kuollut Kurt Vonnegut nautti jo elinaikanaan suurta arvostusta. Siksi häntä onkin kuunneltu tarkalla korvalla silloin, kun hänellä on ollut asiaa. Tom McCartanin toimittama Kurt Vonnegut : The Last Interview and Other Conversations päästää ääneen vanhan mestarin, jolla tuntuikin vielä elämänsä ehtoossa olevan paljon sanottavaa.
Kirjaan on koottu kaikkiaan kuusi eri aikakauslehdissä julkaistua haastattelua, joista varhaisin on 1970-luvulta ja viimeisimmät, kuten kirjan otsikkokin antaa ymmärtää, ajalta vain kuukausia ennen Vonnegutin kuolemaa. Koska haastattelut on tehty eri aikaan ja eri julkaisuihin, niiden käsittelemissä teemoissa on melko paljonkin päällekkäisyyttä, mutta kokonaisuutta se ei juurikaan haittaa. Vonnegut puhuu mielellään itselleen tärkeistä teemoista yhä uudelleen.
Haastattelujen yhdeksi kantavaksi teemaksi nousee tietenkin toinen maailmansota ja siitä erityisesti Dresdenin pommitus, jota Vonnegut oli paikan päällä todistamassa sotavankina, ja joka vaikutti merkittävästi häneen ihmisenä ja kirjailijana. Hän toistelee edelleen, kuinka turha 135 000 ihmisen hengen vaatinut joukkomurha oli. Hieman raflaavastikin Vonnegut toteaa olevansa ainoa ihminen maailmassa, joka on tehnyt Dresdenin pommituksella rahaa (viitaten omaan Teurastamo 5 -teokseensa). Vonnegutin pasifismi on hänen tuotannossaan jatkuvasti läsnä, eivätkä nämä haastattelut tässä suhteessa tuo mitään olennaista uutta hänen henkilökuvaansa.
Toinen kiinnostava teema on taide. Suoraan siteeraten: ”Look, practice an art, no matter how badly or how well you do it. It will make your soul grow”. Vonnegutin mukaan tärkeää on nimenomaan luomisprosessi — se, että näkee jonkin valmistuvan omien silmiensä edessä. Taiteenlajilla ei ole Vonnegutin mukaan mitään välilä, kunhan jotain tekee. Viisaita sanoja.
Vonnegut puhuu myös perheyhteisöjen ja sukulaisten tärkeydestä. Yksinäisyys on vaarallista. Yhteisö välittää jäsenistään, tai niin sen ainakin pitäisi olla. Tästä voidaan lähteä laajentamaan ajatusmallia myös valtioiden ja koko ihmiskunnankin tasolle. Tieteelliseen maailmankatsomukseen ja humanismiin kasvatetun Vonnegutin on ollut tuskallista huomata, että suurin osa ihmisistä ei pidä omaa eikä muiden elämää tärkeänä. Tiede valjastetaan sodankäynnin vankkureihin, kovat arvot jylläävät yhteiskunnassa.
Vuonna 1992 Playboyssa julkaistu haastattelu on erityisen kiinnostava, sillä se on tehty kaksoishaastatteluna Catch 22 : me sotasankarit -klassikolla maineeseen nousseen Joseph Hellerin kanssa. Vonnegut ja Heller, toisen maailmansodan veteraaneja kumpikin, keskustelevat toverillisessa hengessä kirjallisuudesta, politiikasta ja sodasta. He myös kiertävät erityisen herkullisesti (haastattelijataho huomioiden!) kysymykset siitä, pitäisikö kirjallisuudessa olla enemmän seksiä ja kuinka siitä pitäisi kirjoittaa.
Kurt Vonnegutin ajatusten parissa aika lentää. The Last Interview on tarpeellinen osa Vonnegut-kirjastoani, ja siksi sen suositteleminen myös laajemmalle lukijakunnalle on helppoa. Kuunnelkaa vanhaa viisasta!
