Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
“Se on niin suuri häpeä.”
“Eivät pesseet reestä edes verta pois.”
Kurileirin lähellä asunut emäntä Aino Rask ei halunnut vielä vuosituhannen vaiheessa niistä kauheista oloista paljon muuta kertoa. Tuon verran, pää alas painuneena, suostui vanhaemäntä hevosenlainaajista, ammuttujen sotavankien suohautaan kuljettamisesta kertomaan.
Kerimäen Riitasensuon kurileiri 24 on ollut yksi pahimmista paikoista. Vasta siviiliväestön puuttuminen asioiden kulkuun on avannut sotajohdon silmät asioiden muuttamiseksi edes jotenkin tolalleen.
Vaikeimmat tapaukset, niskottelevat, tottelemattomat, karkailevat sotavangit, koottiin kurileireihin, missä olosuhteet eivät täyttäneet kansainvälisiä sopimuksia alkuunkaan.
Kaikkiaan sotavankien määrä oli suuri, yksin vuonna 1941 oli joutunut vangiksi 56 000 neuvostosotilasta. Jatkosodan aikana sotavankeja menehtyi 18 267. Sotavankileirihallinto uudistettiin vuonna 1943, määräysvalta Kotijoukkojen esikunnalta (KE) siirrettiin Päämajaan ja siellä sotavankikomentajan alaisuuteen.
Tietokirjassa Kurileiri Tampereen julkisoikeuden emeritusprofessori Arvo Myllymäki (s. 1945) kertoo sotavankien kohtelusta Suomessa sodan kestäessä. Hänen isänsähän oli sotavankina juuri Kerimäen Riitasensuolla, kuten aiemmin on tv-dokumentista Matka isän luo nähty ja romaanista Vihan ja rakkauden päivät luettu.
Nyt Myllymäki tutkii näitä asioita puolueettoman tutkijan silmin eli kuinka Suomessa sotavankeja ja nimenomaan kurileirisotavankiasioita hoidettiin. Kerimäen kurileiri 24 siirrettiin asioiden huonon hoidon julkitulon jälkeen helmikuussa 1943 Vanhaan Vaasaan, Mustasaareen ja Helsingbyn kylään, missä leiritys jatkui sodan loppuun saakka. Vankiolot kohentuivat jonkin verran: kova työ helpottui, vaatetus, ravinto parantuivat, väkivalta jossain määrin järkevöityi, vaikka vartija-aines edelleen oli melkoisen kirjavaa porukkaa – juoppous, sairastelut, poliittiset mielipiteet aiheuttivat jatkuvia ongelmia. Siviilejä kolmentuhannen vangin leirimeno järkytti Mustasaaressakin.
Henkeä haukkoen rauhanajan lukija etenee Myllymäen faktoja lukiessaan: että Suomessakin tällaista! Mutta niinhän joka paikassa maailmassa, ennen ja nyt. Vaikka sodallakin sääntönsä, niin niitäkös noudatetaan!
Henki ei karuissa olosuhteissa paljon paina: paitsi armoton työmäärä ja sairaudet, sen voi viedä olematon ruokakin. Sotavanki Djakovin ensimmäinen kurileiriateria Vaasassa:
“Tuotiin ilta-ateria. Yksi vankitoverini antoi minulle ruosteisen pakin. Kokki oli laittanut pakkiin palan turnipsia, yhden vanhan perunan ja makeahkoa. etovalle maistuvaa vettä. Minä katsoin pakin sisältöä ja ajattelin, että tähän ruokaan voi kuolla.”
Näitä “pimeitä” asioita on pimitetty, pyöritelty ja salaisuuksia varjeltu kauan, ehkä viisaastikin etteivät haavat uudelleen aukeaisi. Nyt tuntuu olevan kuitenkin jo otollinen aika monenlaiset sodan aikaiset asiat julki tuoda – opiksi ja ojennukseksi. Viimeisimpänä Heinäveden naisten työleiristä kertoo Risto Joutjärvi äitinsä Saara Tuukkasen päiväkirjan pohjalta kirjassa Valvojana naisten erityistyöleirillä.