Hannu Väisänen on Suomen arvostetuimpia kuvataiteilijoita, ja hänet on palkittu monilla tärkeillä alan palkinnoilla. Kuvataiteen ohella Väisänen on toiminut monissa poikkitaiteellisissa avantgardevirityksissä ja hän on ollut omalta osaltaan tärkeä palanen kotimaisen performanssitaiteen kehityksessä 1970-luvun alkupuolella. Väisänen on myös taitava kirjoittaja: Vanikan palojen aloittaman omaelämäkerrallisen kasvutrilogian toinen osa Toiset kengät sai vuoden 2007 Finlandia-palkinnon. Kuperien ja koverien myötä trilogia täydentyy.
Väisäsen alter ego on kertojanäänenä toimiva Antero. Toisten kenkien lopussa Antero on saanut tarpeekseen kotikaupungistaan Oulusta, ja Kuperien ja koverien alussa vuoron saa Savonlinna ja sen uusi taidelukio. Savonlinna itkulahkoineen ja liikennemerkkejä varastelevine finninaamoineen on kuitenkin vain välietappi matkalla kohti pääkaupunkia ja kuvataideakatemiaa. Siellä ja muualla pääkaupungin kulttuuri- ja avantgardepiireissä, vaihtuvissa korttereissa ja kaveriporukoissa Antero törmää toinen toistaan omituisempaan väkeen sekä moneen sielua ja mieltä koettelevaan ilmiöön. Jossain takaraivossa sykkii vielä myös koti kaukana Oulussa, kolme aikuista veljeä ja kanta-aliupseerina varuskunnassa työskentelevä isä. Ainakin silloin, kun rahat loppuvat. Anteron suhde isäänsä oli hyvin keskeinen elementti Toisissa kengissä, ja lopullista tilinpäätöstä ei voida venyttää enää kovin pitkälle.
Hannu Väisäsen kirjoitustyyliä voisi kuvailla impressionistiseksi. Teksti ei niinkään ole yhtenäistä tarinankuljetusta, vaan ennemminkin Kuperien ja koverien jokainen luku on oma pienoistarinansa, hetken mielleyhtymä, palanen Anteron elämää tai tunteita. Toisissa kengissä tällainen tekstin katkonaisuus häiritsi minua, mutta nyt tuntuu, että kokonaisuus on yhtenäisempi. Anteron kasvua vakavasti otettavaksi kuvataiteilijaksi yrityksineen ja erehdyksineen on mielenkiintoista seurata. Suosittelen.