Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Leppoisaa luettavaa sodasta. Niin voi sanoa heinäveteläisen Martti Issakaisen (s. 1943) romaanista, ja jopa sen, että sen seurassa viihtyi. Lukijana istun ikään kuin Urmas-nuorukaisen kanssa vanhan, kiltin Liinukka-hevosen kyytiläisenä: ei meillä tässä mitään hoppua, vaikka sotatantereilla kopsuttelemme. Välillä rahtaamme hiekkaa ajourille, välillä maastoudumme vihollisen hyökkäykseltä, siirrymme aina eteenpäin rintaman mukana. Kunnes toisin käy.
Jotta: onpahan outo lopputulema, kun ajattelee että kyseessä on sotakirja! Lopulta jopa sieltä kaikkein verisimmiltä taistelupaikoilta Tali-Ihantalan suunnilta. Leppoisuus johtunee kirjoittajan pitkästä elämänkokemuksesta ja elämännäkemyksestä, joka kerronnassa kajastelee. Kirjailijalla on kirjailijana ja maanviljelijänä takana pitkä taival – ja huomaamaton ansioluetteloon nähden.
”Vornakasti iäntää tuo rannaatti kun tormaltaa iliman halaki”
”Vuan ei oisi soma sattuva kohale sielä minnekä nuo on matkaan laitettu”
”Eipä ole nuile namusile meijän osotetta annettukaan”
Sotapojat siinä kranaattien viheltävää lentoa pimeältä taivaalta luimistellen tähyilemässä.
Kirjan kielestä pidän: puheen murre lähentää; kerronnan rytmi etenee tasaisesti käyden, kuin kodin seinällä raksuttava kello, turvaa turvattomuuteen tuoden.
Nuori poika on sotatiellä. Taustana tositapahtumat: Heinävedeltä otettu 32 hevosta kuskeineen sotatielle, tai positiivisemmin: ”Se on tie, joka kutsuu aamuaurinkoa kohti.” Urmas 18-vuotiaana määrätty yhdeksi hevosmieheksi huoltojoukkoihin, ikä kun ei vielä aluksi sotamieheksi riitä. Sodan jatkuessa jatkumistaan lopulta etujoukkoihinkin.
– Missä ollaan? Minne mennään? Miltä tuntuisi tappaminen? Mitä hyötyä lisämaasta vieraassa maassa, kaukaa kotoa, minulle? on aikaa pohtia hevosvanhan kyydissä, Liinukan verkkaisessa maanläheisessä kulussa.
Kyllä Issakaisen kirjoituksessa on paljon haanpääläisyyttä jos Linnan tuntematontakin ja Urmaksessa epävarmaa seksuaalisuuden heräilyä ja työperä-Kallea Päätalolta. Maanläheistä nöyrää tekstiä, jossa tuoksuu maahenki.
Myös oppia tarttui sotataipaleelta tulevaan siviilielämään:
”Ei kuolleita tarvii pelätä, eläviä meijän piti pelätä. Se myö sovassa opittiin.”