Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olen kasvanut kiinni maahan. Kantapäät ovat juurtuneet sammaleeseen. Pakarat yhtyvät karikkeeseen. Korvasta kasvaa mustikanvarpu, häpyhuulilla torvijäkälä. Minä antaudun, annan kaikkeni. Vereni laimenee, suonissa virtaa kohta vain mahlaa ja tummaa purovettä. Rihmasto haluaa enemmän.
Hertta Vierulan omaperäisessä kauhusta ammentavassa novellikokoelmassa eletään kuin jonkinlaisessa käymistilassa. Elämän ja kuoleman sekä ihmisen ja luonnon rajat hämärtyvät ja lopputulos on samanaikaisesti kammottavalla tavalla sekä kaunis, inhottava ja ehdottomasti levottomuutta aiheuttava. Yhteistä tarinoille on tapahtumapaikka eli Maatuvanlaakson kaupunki, jonka kartta löytyy heti kirjan alusta.
Luonteeltaan tarinat ovat aika erikoisia, niitä voisi ehkä parhaiten kuvailla eräänlaisiksi tuokiokuviksi. Tarinoissa ei siis ole selkeää tarinankaarta ja lopetusta, ne pikemminkin kertovat lyhyistä jaksoista Maatuvanlaakson asukkaiden elämässä. Nuori tyttö kaatuu pyörällä ojaan ja kohtaa metsänpeikon. Toinen, toukkia ropiseva tyttö, puolestaan kirjoittaa parantolasta äidilleen ja pohtii lääketieteellisen tilanteensa toivottomuutta. Pian hahmot jo jatkavat elämäänsä, ja lukija jää miettimään mitäköhän heille loppujen lopuksi oikein tapahtuu. Voisin kuvitella, että kaikille tämä kerrontatapa ei ole mieleen, mutta itse olen aina tuntenut jonkinlaista viehtymystä avoimiin loppuhin, jossa oma mielikuvitus täydentää tarinan.
Se mitä jäin kyllä kaipaamaan oli itse Maatuvanlaakson tarkempi kuvailu. Kaupunki on tarinoita yhdistävä punainen lanka, mutta se jää miljöönä ontoksi. Itse asiassa jos kirjan alussa ei olisi mainittua karttaa, tarinoista ei edes arvaisi, että ne tapahtuvat samassa paikassa. Ihan pienilläkin vihjeillä kirjaan olisi voitu nostaa esiin tämän paikan mysteeriä; mikä tämä paikka on ja miksi nämä tapahtumat tapahtuvat juuri Maatuvanlaaksossa? Näihin kysymyksiin ei välttämättä tarvita edes vastausta, mutta sellaisen nyrjähtäneen Twin Peaks -fiiliksen rakentaminen sitoisi tarinat vahvemmin yhteen ja nostaisi kaupungin itsessään ikään kuin yhdeksi tarinakokoelman hahmoksi.
Vierulan proosa itsessään on kyllä mieluisaa luettavaa. Tarinoissa on lukuisia herkullisia yksityiskohtia, jotka pääsevät sopivasti lukijan ihon alle. Kirjoitin aikaisemmin tarinoiden ammentavan kauhusta, mikä pitää paikkansa mutta en silti sanoisi novellien olevan pelottavia. Niiden voima tulee pikemminkin inhimillisten rajaviivojen ylittämisestä. Ei kirjassa nyt sentään mihinkään The Fly -elokuvan sfääreihin mennä (kyseessä on sentään nuorten kirja), mutta hieman sinne päin kuitenkin. Kokonaisuuden täydentää Brocin hienot, synkkäsävyiset ja hieman sarjakuvamaiset kuvitukset.
En usko, että Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta on välttämättä kaikkien makuun, mutta onhan tämä omaperäinen teos ja urbaanin fantasian ja kauhun yhdistelmä on pääsääntöisesti varsin toimiva. Mielenkiintoinen tapaus, suosittelen!