Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Uskonto tulee monille mieleen viimeistään siinä vaiheessa, kun kuolema alkaa lähestyä. Vaan miten kuoleman lähestymisen kokee uskonnoton, jolle tuleva taivaspaikka ei suo lohtua? Alkaako uskonto lupauksineen houkuttaa? Tässä kirjassa kosmologian professori Kari Enqvist kartoittaa uskonnottoman suhdetta kuolemaan ja ihmisyyden ja uskonnon ydinkysymyksiin. Lähestymistapa on yksityisestä yleiseen -periaatteella, Enqvist kertoo kokemuksiaan isänsä ja anoppinsa kuolemasta ja äitinsä mielen rappeutumisesta Alzheimerin taudin kynsissä.
Myös ydinpommit – fysiikan lahja ihmiskunnan tuholle – ovat esillä. Kirjan alussa Enqvist käy läpi Nagasakin pommittamiseen johtaneita tapahtumia, lopussa taas kuvaa yksityiskohtaisesti, millainen fysikaalinen prosessi Nagasakin ydinpommin räjähdyksessä tarkkaan ottaen tapahtui. Yleisempää pohdiskelua edustaa myös uskonnon meemiluonteen käsittely: entä jos uskonto onkin ikäänkuin virus, joka käyttää ihmisiä levitäkseen ja kasvaakseen? Ajatus on minusta osuva ja kiehtova, mutta saanee herneitä nenään uskonasioihin herkemmin suhtautuvilla.
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat olisi opettavaista luettavaa uskoville, etenkin niille, joita ihmetyttää uskonnottomien suhtautuminen kuoleman kaltaisiin suuriin kysymyksiin. Enqvist ei ole Richard Dawkinsin kaltainen räyhääjä, vaan maltillinen, humoristinen ja lähinnä utelias pohtimaan, mikä saa ihmisissä aikaan uskonnollisia kokemuksia, joita Enqvist itse ei pysty kokemaan. Toki näkemyksissä on tiettyä purevuutta ja poleemisuutta.
Pelkään kuitenkin, että kirja päätyy herkästi valmiiksi samanmielisten lukemistoksi. Antoisa se näinkin on, ajattelen monista asioista Enqvistin tavoin, mutta äitini ikäisellä Enqvistillä on toki noin 30 vuotta elämänkokemuksellista etumatkaa antamaan näkemyksille pontta.
