Etnisten hyvänmielen dekkarien ystävien kannattaa tehdä pieni kirjallinen matka Thaimaahan. Jos Mma Ramotswet ja Vish Purit on luettu, Chiang Main eettinen etsivätoimisto palvelee!
Ladarat Patalung on sairaalan hoitoeetikko, joka hoitaa potilaiden asioita ja lääkärien antamia tehtäviä, mutta yllättäen hänestä kuoriutuu myös etsivä, kun Ladaratin serkun ystävä etsivä Wiriya Mookjain tulee kyselemään apua mystisessä kuolemantapauksessa, jossa sairaalaan on tuotu mies, joka on kuollut saman tien. Epäilyttävää tapauksessa on se, että sama nainen on tuonut toisenkin kuolleen aviomiehen sairaalaan vain muutamaa kuukautta aikaisemmin.
Onhan se kummallista. Ladaratin mielenkiinto herää ja hän alkaa tutkia tapausta työnsä ohessa. Työssäkin riittää, sillä sairaalaan on tulossa tarkastajia ja Ladaratin on varmistettava, että hänen vastuullaan olevat ohjeistukset ovat ojennuksessa. Lisäksi ylilääkäri haluaa, että Ladarat, joka on opiskellut Yhdysvalloissa ja siten tuntee amerikkalaiset, voisi auttaa tapauksessa, jossa amerikkalaiset turistit ovat loukkaantuneet norsuonnettomuudessa ja pariskunnan miestä uhkaa aivovaurio ja pysyvä vammautuminen, ja sehän vaatii hienotunteisuutta jos mikä.
Leppoisan dekkarijuonen sivussa saa sitten nauttia thaikulttuurista. Kirjailija David Casarett ei ole itse thaimaalainen, mutta käsittelee kulttuuria, muun muassa erilaisten hymyjen merkityksiä ja thaimaalaista konfliktia välttelevää kulttuuria. Thaimaalainen ruokakulttuuri varsinkin saa huomiota osakseen, genrelle uskollisesti erilaisia herkkuruokia esitellään kattavasti.
Aivan ongelmatontakaan kulttuurin käsittely ei ole. Prostituutio on Thaimaassa iso ilmiö, mutta Ladaratin serkun ihannebordelli, jossa tytöistä pidetään hyvää huolta, tuntuu jotenkin vähän omituiselta tavalta suhtautua asiaan.
Yleisemminkin toki voi keskustella kulttuurisesta omimisesta, kun thaikulttuurista kirjoittaa amerikkalainen. Jos se ei vaivaa liiaksi, Kuolema kukko-onnen majatalossa on mukava, leppoisa dekkari ja hauska kirjallinen Thaimaan-matka.