Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjailija Faye osallistuu kirjallisuusfestivaaleille jossain päin Eurooppaa. Hän tapaa jälleen paljon ihmisiä, tuttuja ja vieraita, kirjailijakollegoja, kustantajia, toimittajia ja niin edelleen. Hän kuulee tarinoita tuntemattomista ihmisistä. Ja ennen kaikkea hän keskustelee. Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian viimeinen osa Kunnia on kirkasta laatuproosaa kuten edeltäjänsäkin.
Rachel Cuskin tapa kirjoittaa on ihan omanlaisensa. Kunnian kerronnallinen koukku on suorastaan hypnoottinen tapa siirtää kuvakulma itsestä toiseen. Häivyttää varsinainen päähenkilö vain objektiiviseksi kuuntelijaksi, reagoijaksi, näkymättömäksi osapuoleksi. Tämä tulee lähes absurdisti ilmi muutamissa Kunnian kohtauksissa, joissa Faye itse nimenomaan on haastateltavana, mutta joissa kerrotaan sivukaupalla jotain hänen haastattelijaansa liittyvää. Tuntuu kuin Faye (tai Rachel Cusk itse?) vain toistelisi jotain kuulemaansa, suodattaisi siitä ulos jotain olennaista.
Vähäisestä sivumäärästään huolimatta Kunnia sisältää paljon asiaa ja ajatuksia. Henkilöidensä ja keskustelijoidensa kautta Rachel Cusk tuo esiin ajatuksia naisen asemasta, taiteilijuudesta yleensäkin, kulttuurista ja kirjallisuudesta. Lisäksi paljon on kyse rakkaudesta. Rakkaudesta perheeseen, eläinrakkaudesta, kiintymyksestä, huomiosta. Kunnia on kaunis lähes tajunnanvirtainen kudos, jossa kehyskertomuksenomainen festivaalivisiitti toimii oikeastaan vain tekosyynä kirjoittaa kohtaamisista ja ihmisistä. Ihmisyydestä?
Eristyksenaikaisten erityisolojen mittaan olen alkanut kaivata yhä enemmän kontaktia muihin ihmisiin, satunnaisiin tapaamisiin, luontevaan toisten kanssa olemiseen. Siinä kaipuussa Rachel Cuskin Kunnia lohduttaa. On tämä oikein hyvä kirja!
