Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Murhatessaan yhden Iskender tappoi monta. – – Mies, jolta on viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies.”
Elif Shafak, yksi ehdottomista kirjailijatarsuosikeistani, on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka luettuani en länsimaisena, tasa-arvon keskellä kasvaneena naisena voi muuta kuin käpertyä kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, että minä saan rakastaa, avoimesti ja omana itsenäni, juuri häntä ketä haluan. Ja jos rakkauteni, tai hänen rakkautensa minuun, jostakin syystä loppuisi, ei sekään tarkoittaisi kuolemaa, ei ainakaan tällä tavalla, ei ainakaan häpeän tähden.
Turkkilaiset Pembe ja Adem tapaavat kylässä lähellä Eufrat-jokea 1960-luvun alussa. He eivät oikeastaan koskaan kunnolla rakastu, mutta avioituvat ja saavat kolme lasta, heti ensimmäiseksi pojan, oman sulttaaninsa, silmäteränsä. Siirtolaisina kymmenen vuotta myöhemmin Lontooseen ajautunut perhe on 1970-luvun loppua kohti käytäessä pirstaloitumisen partaalla. Sopeutuminen brittiläiseen yhteiskuntaan on ollut vaivalloista, rasismilta ei ole voinut välttyä. ”Jos Lontoo olisi makeinen, se olisi kermatoffee – täyteläinen, voimakas ja perinteikäs. Istanbul sitä vastoin olisi sitkeää, pehmeää marjalakritsia – ristiriitaisten makujen sekoitus, joka kykenisi muuttamaan happaman makeaksi ja makean happamaksi.” Ilman keskinäistä rakkautta Pembe ja Adem ajautuvat erilleen, salaisesti, pinnan alla. Mutta sitten tulee päivä, jolloin salaisuus Pemben kohdalta ei ole enää salaisuus. Perhe on ajautumassa häpeään, vanhimman pojan aika on koittanut.
Kunniamurha; tuo käsittämätön, tuo kohtuuton, tuo kaikella tapaa kestämätön, on tämän teoksen lohduton teema. En varsinaisesti väitä, että itsekään olisimme absoluuttisen kunniamurhatonta kansaa, erilaiset mielettömät perhesurmat valtaavat myös omalta iltapäivälehdistöltämme hälyttävän paljon lööppitilaa. Mutta väitän, että suhtautumisemme tähän asiaan on kuitenkin täysin toisenlainen. Me emme Pemben tapaan tyydy kohtaloomme – edes naisina, emme Aishan tai Hediyen tapaan riistä omaa henkeämme – edes perheemme maineen mustanneina, vaan me useimmiten taistelemme vastaan, ainakin yritämme.
Vaikka Elif Shafakin teokset jo yksin aiheidensa puolesta ovat mielestäni suosituksen arvoisia, on niissä paljon muutakin ehdottoman hyvää. Hänen tapansa esiintuoda turkkilaista mentaliteettia ja elintapaa on niin rehellinen, että sitä ei voi kuin ihailla. Itse turkkilaisena hän kirjoittaa sisältäpäin, mitään salaamatta, mutta kuitenkin tuottaen tekstiä kosmopoliittina, tavalla jota länsimaisen ihmisen on helppo lukea ja jonka kautta ymmärtää kulttuuriemme välillä vallitsevat erot.
Toinen merkittävä asia tämän Turkissa sekä ihastuttavan että vihastuttavan kirjailijattaren teoksissa ovat niiden moniulotteiset henkilöhahmogalleriat. Tälläkin kertaa katsotaan asiaa niin miehen kuin naisen, niin kiivaan kuin herkän, niin perinteisesti kuin nykypäiväisestikin ajattelevan näkökulmasta. Kerrotaan kokonaisen suvun tarina, kootaan kertomus tilkku tilkulta ja kietoudutaan lopulta tarinaan kuin täkkiin, jonka samanaikaisesti haluaisi sekä riuhtoa päältään sen julmuuden vuoksi että kietoa tiukemmin ympärilleen, lukea intensiivisesti loppuun. Missään tapauksessa ei riisuutuminen varmasti tapahdu helposti; tämä teos nimittäin synnyttää ajatuksia, jättää pohtimaan.
