Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ruotsin jengiväkivalta on puhututtanut paljon, mutta harva on päässyt todistamaan tapahtumia niin läheltä kuin toimittaja Diamant Salihu, joka on päässyt haastattelemaan sekä jengiläisiä että heidän perheitään. Kirjan keskiössä on Tukholman Rinkebystä kotoisin olevat jengit Dödspatrullen ja Shottaz, joiden välienselvittelyssä on kuollut kirjaa kirjoittaessa vähintään kymmenen nuorta miestä (erään jengiläisen mukaan jopa 16).
Salihun esittämä kysymys jengiläisille on yksinkertainen: miksi te tapatte toisianne? Vastaus kysymykseen ei ole helppo. Jengiläisten vihanpito ei kumpua mistään henkilökohtaisesta vastenmielisyydestä, samoilla kulmilla kasvaneet pojat ovat olleet vain hetki sitten jopa lähimpiä ystäviä. Tilanteen eskaloituminen ja rinnakkaisyhteiskunnan syntyminen on kaiken kaikkiaan monimutkainen prosessi.
Heti kirjan alussa Salihu mainitsee erään hyvin kriittisen virheen, joka tehtiin vuonna 2007. Tuolloin Rinkebyn ja Kistan paikallishallinnot yhdistettiin ja palvelut siirrettiin paremmin pärjäävään Kistaan. Rinkebystä katosi kaupunginosatoimiston mukana satoja työpaikkoja, ja samalla hävisi monimuotoisuus, jota rakennus työntekijöineen lähiöön toi, Salihu kirjoittaa. Lähiön toimintoja tehostettiin muutenkin ja lähteä saivat myös työnvälitys, posti, pankki ja jopa pankkiautomaatti. Virkamiehet olivat läsnäolollaan edistäneet paikallista liiketoimintaa ja tuoneet turvaa ja läheisyyttä, ja heidän lähtiessään katukuva Rinkebyssä muuttui täysin. Valitettavasti yhteiskunnan häipyessä kenttä on jäänyt avoimeksi muille voimille.
Kirjassa käykin moneen otteeseen ilmi miten pitkä henkinen matka Rinkebystä on muuhun ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Metrolla Tukholman keskustaan pääse parissakymmenessä minuutissa, mutta yhtä hyvin kyse voisi olla toisesta maasta. Monet rinkebyläiset nuoret eivät tunne yhtäkään kantaruotsalaisia, eikä heillä enimmäkseen ole harrastuksia, jotka veisivät heidät lähiön ulkopuolelle. Heille ainoa todellisuus on se, jonka he näkevät Rinkebyssä.
Salihun tutkimia syrjäytyneitä jenginuoria yhdistää moni muukin asia. Useimmat heistä ovat syntyneet Ruotsissa ja heidän vanhempiensa sukujuuret ovat Somaliassa. He ovat kasvaneet köyhissä ja monilapsisissa perheissä, joissa yksinhuoltajuus on yleistä. Myös kouluongelmat ja adhd yhdistävät poikia. Haasteet opiskelussa tarkoittavat sitä, että pojat ymmärtävät itsekin, että heillä on vähänlaisesti mahdollisuuksia nousta yhteiskunnallisesti, ja parhaassa tapauksessa heille on tarjolla sellaista huonosti palkattua työtä, jota heidän vanhempansakin tekevät.
Poliisi kysyi, miten konflikti saataisiin ratkeamaan.
”Ei sitä saa”.
”Luulet, että se vain jatkuu?”
”Joo.”
”Miten pitkään?”
”Kunnes kaikki kuolee”, Jaffar Byn vastasi.
Näköalaton tulevaisuus johtaa siihen, että rikollinen maailma voi vaikuttaa hyvin houkuttelevalta. Instagram, Snapchat ja ennen kaikkea ruotsalainen gangsta rap kuhisevat rahaa, merkkivaatteita, mainetta, kalliita kelloja ja nopeita autoja, Salihu kuvailee. Erityisesti musiikin vaikutus nuoriin on suuri. Gangsta rap on huimaavan suosittua ja siitä on tullut nykyään tärkeä osa konfliktia. Musiikin avulla väliltetään uhkaavia viestejä vihollisille ja nostetaan yhteishenkeä omassa jengissä.
Ikävä piirre gangsta rapissa on kuitenkin se, että uskottavuutensa vuoksi räppärien on elettävä itse sitä arkea mistä laulavat. Nuoret artistit kuvaavat itseään jengien kanssa ja saavat tuomioita huume- ja ampumarikoksista, mutta someseuraajien suosioon tämä vaikuttaa korkeintaan positiivisesti. Musiikin kuuntelijat ovat siten osa väkivallan kierrettä; he palkitsevat konfliktin keskellä elävät artistit suosiolla ja artistien on pysyttävänä väkivaltaisina, että eivät menettäisi aitouttaan ja katu-uskottavuuttaan, joka on heidät listoille nostanut.
Jaffar Byn, se on täällä taas
– käännös Jaffar Byn biisistä ”Pistol Whips”
Ite pyysit ganstapaskaa ja sitähän sa saat
Supply and demand, motherfucker
Eräs Salihun haastateltava pohtiikin, että jengiytymisessä tuskin on kyse pelkästään rahan ja luksuksen haikailusta, vaan mieheydestä, machoroolin hakemisesta. Tällaisessa roolissa koulupudokaskin voi tuntea olevansa menestyjä, joku jota kunnioitetaan. Elämä ilman mainetta ja kunniaa puolestaan näyttäytyy arvottomana. Tässä tuleekin kirjan esiin nostama tärkeä pointti. Usein ajatellaan, että jenginuorten integraatio-ongelmat johtuvat heidän vanhempien lähtömaasta. Ehkäpä tietyistä kulttuureista tulevat ihmiset eivät vain voi integroitua länsimaihin? Salihu osoittaa, että asia ei ole lainkaan näin yksinkertainen.
Nämä nuoret kapinoivat paitsi valtavirtakulttuuria, niin myös omia vanhempia ja heidän kulttuuriaan vastaan. Kirjassa on lukuisia surullisia esimerkkejä vanhemmista, jotka yrittävät turhaan saada jälkikasvunsa kuriin. Somalikulttuuriin kuuluu esimerkiksi omat tapansa tehdä sovintoa, mutta tällaiset perinteet eivät kiinnosta nuoria, jotka eivät tunne kuuluvuutta vanhempiensa kotimaahan tai perinteisiin. Nuoret elävät kuin jonkinlaisessa välitilassa kuulumatta oikein mihinkään ja ainoat hengenheimolaiset löytyvät samassa tilanteessa olevista nuorista, joille ollaan lojaaleja. Sen puolesta, että kyse saattaisi olla juuri miehisyyden kriisistä puhuu se seikka, että nuoret naiset ovat integroituneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan paljon paremmin, ja monen jenginuoren sisarista löytyykin oikein hyvin kunnostautuneita ihmisiä.
Käännyn Toteuttajan puoleen ja kysyn, miksi hän on valinnut tällaisen elämän.
”Mä tein sen jo pienenä. Mä haluan tienata rahaa jotta mä pääsen ylös tästä suosta”, hän vastaa.
”Mikä se suo sulle on?”, kysyn.
”Suo on asuminen Rinkebyssä, jossa jengi diilaa ja tappaa toisiaan.”
Silti kysymys miten tämä kaikki olisi ollut estettävissä on vaikeasti vastattava. Voisiko Rinkebyn somaliyhteisö tehdä enemmän jengiytymisen ehkäisemiseksi? Pitäisikö kouluja tukea enemmän ja miten? Voisiko hyvällä kaupunkisuunnittelulla ehkäistä Rinkebyn kaltaisten sosiaalisesti eristäytyneiden paikkojen syntyminen? Kysymyksiä riittää. Monet Dödspatrullenin ja Shottazin nuoret ovat joutuneet vaikka minkälaisten toimenpiteiden kohteiksi, mutta turhaan. Erityisesti vuonna 2019 ammutun Vincentin tarina jäi mieleen, hän tuntuu kuin lapsesta asti kirotulta johon ei auttanut yhtään mikään. Kirjassa on myös positiivisempi Khaledin tarina, joka lopulta onnistui irrottautumaan jengistä, vaikka se vaati täydellistä välien katkomista menneisyyteen ja uuteen kaupunkiin asettumista.
Helppoja vastauksia Kunnes kaikki kuolevat ei tarjoa, mutta paljon ajateltavaa kylläkin. Kirja on voittanut muun muassa Bonnierin suuren journalistipalkinnon ja syystäkin, reportaasi on poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa. Mikäli Ruotsin tilanteen taustat kiinnostavat kirja on suorastaan pakollista luettavaa. Hienosta käännöksestä on vastuussa Tarja Lipponen.