Pitkä on kirjan nimi lyhyeksi kirjaksi, tarkoituksella varmaan, sillä tokihan tekijä, toimittaja Markus Hirsilä alansa hallitsee. Kirjanen on Mediapinnan julkaisema omakustanne; sieltähän se lukemani ’Lumitiikeri’ Vilho E. Virtasenkin rehti sotavankileirimuistelukirja löytyy.
Siis huonoko? Ei, vaan hyvä. Juuri sopiva monelle meistä, jotka emme sotakirjoja innolla lue, niitä lauttamuksia, lehväslaihoja, hyvä jos Tuntemattoman sotilaankaan olemme saaneet lopetettua.
Kirjoittajan syntymävuonna 1980 sodan päättymisestä on kulunut 35 vuotta, ja nyt kirjan kirjoittamisen aikoihin 75 vuotta. Punopa siitä sotakirja, kun lähdeaineistona on alikersantti Erkki Hirsilän (1921–1974) Kaija-tyttären ojentamat kolme muovikassillista isän jäämistöä, josta ei päiväkirjoja löydy.
Eli kirjasta muotoutuu juuri sellainen kirja, joka on vähemmän miehinen, urmakka sotakirja, ’sankarikin’ pieni 158-senttinen mies. Kirja on sellainen tutkiva, ounasteleva, vähän varpaillaan lukijan kanssa käsikynkkää etenevä – kirja sodasta ja sotamiehestä, jolle sota on ennen tuntematon ja joka joutuu puntaroimaan millaistahan se sotiminen on:
”Pystyisikö sitä kaikesta kouluttamisesta huolimatta ampumaan ihmistä?”
Ensimmäistä ei pystynyt, vaan hetikohta tuli toinen tilaisuus, eikä epäröinti toistunut ja ’Hirsilä kehotti itseään hiljaa mielessään olemaan mies’:
”Rekyyli tuntui olkapäässä, ja luoti löysi kohteensa. Sen jälkeen sotilaan työ sujui jo helpommin. Joko sinä tai minä, mutta hyvä kun sinä.”
Eli kyllä tässä kirjassa ytimeen päästään, sinne taistonkentälle, mutta kuitenkin niin, että selväksi käy sekin, jotta elämä on paljon muutakin kuin jännittävää, kiihkeää, veristä kamppailua. Ja nimenomaan paljon muuta. Intensiteettiä riittämiin, lukija kiittää sopivasta ’laimentamisesta’ ja loitontamisesta.
Sieltä se Erkkikin aikanaan kotiutuu Karjalan korvesta Hämeenkyrön Tuokkolan kylään toisen käden isänmaalleen uhranneena ja vannoen, ettei ikinä lapsia hanki, varsinkaan poikaa sotatantereille.
Vaan kukas toikaan muovikassilliset kirjoittajan hallintaan!