Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tanssiva karhu -palkinto meni vuonna 2000 Jyrki Kiiskisen kokoelmalle Kun elän. Kokoelma koostuu kahdesta sarjasta. Maisema särkyneen tuulilasin takana kuvaa autoja ja auto-onnettomuuksia, Uneton yö puolestaan valvomista omassa vuoteessa aamuyhdestä seitsemään.
Kiiskisen ilmaisu on rytmiltään napakkaa. Säkeet ovat lyhyitä, enimmäkseen kaksi- tai kolmesanaisia, ja ne on niputettu pääasiassa tiukoiksi kahden tai kolmen säkeen säkeistöiksi. Tämän muotoilun koin ensialkuun vieraannuttavaksi, mutta lukemalla teoksesta löytyy rytmiä, josta saa jotenkuten kiinni. Jäykältä rakenne silti tuntuu.
Joskus runokokoelmien aiheet ovat vaikeaselkoisia. Tällä kertaa näin ei ole. Maisema särkyneen tuulilasin takana on omalla tavallaan selkeä. Tulkinnanvaraa toki riittää. Autoja ja autoilua nämä runot kuitenkin käsittelevät, ja ne liittävät aina auton yhteyteen myös kolarin ja kuolemanvaaran uhan.
Runot kuvaavat hienosti autoiluun liittyvää voiman ja vallan tunnetta. Kuinka metsä on ”vihreää hämärää viivaa”, ”mielesi pelkkää kaistaa”. Miehistä fetisismiähän tämä on:
Siinä soturin osa: halu hallita
edes itseään, unohtaa hetkeksi,
tarrata kiinni rattiin, puolustaa
omia maita, unia, omia tilejä:
syöksyä kiven läpi, määrätä
orjuuden rajat; nostaa kytkintä,
kiihdyttää lakeus vauhtiin,
maisema virtaa esteettä,
näkymä sulaa, mittaritaulun,
tuulilasin takana hämärtyy.
Mutta sitten rytisee. Runon minä kuitenkin selviää. ”Ei tarvinnut kuolla, / piti jäädä tänne / ja muistaa liikaa”. Toisaalta kuolema näyttäytyy myös helpompana vaihtoehtona:
On helppo lähteä
katsomatta taakseen,
muistamatta
lapsen sanoja,
kestämättä muiden
kuolemaa,
ryömimättä ulos
romusta, josta piti
tulla hauta, jättää
vilkuttamatta,
kun arkku jatkaa
tyhjänä matkaa
kohti vääntyneen
pellin pysyvää
näyttelyä, kohti
lapsen sanajonoja. [–]
Uneton yö on sarja runoja, jotka alkavat kello yksi yöllä, kun runon minä valvoo: ”minä lepäsin leveässä / venessä, joka seilasi // kahden mantereen väliä, / unen ja valveen väliä”. Unettomat ajatukset kiertävät ympyrää ja käyvät myös perheenjäsenissä: omat runonsa saavat niin äiti, isä kuin velikin.
Varsinkin veljen runoon kirjoitettu veljesten yhteisen maailman romahtaminen koskettaa.
Mutta äkkiä yhteinen kieli kuoli,
koko manner autioitui yhdessä
vuodessa, vaikka rakensin sinne
yhä tehtaita, teitä ja kaupunkeja:
kun katsahdin sinua, näin vain
uurteisen maakuoren, jonka
pinnalta kansa muutti pois, vesi
virtasi kartalta, heijasti tyhjät talot,
piiput, pensaat ja nopeat pilvet,
joiden sisällä vaelsi kuolleiden
eläinten heimo. Et ikinä selittänyt,
kuinka sinusta tuli vieras rotu.
Kielessä ei ollut sanoja, eikä meillä
enää ollut muuta.
Lopulta aamuseitsemällä seuraa pieni keikahdus: ”Kun heräsin kello seitsemän, / sinä hengitit korvan vieressä”. Uneton yö päättyi sitten kuitenkin nukahtamiseen ja heräämiseen. Runosarja on kaikkinensa kiehtova unettomien ajatusten virta, joka polveilee suunnasta toiseen, muistoihin ja elettyyn elämään.
Huomaan siteeranneeni pitkälti. Sellaisia nämä Kiiskisen runot ovat, niistä on kovin vaikea irrottaa yksittäisiä, kiinnostavia säkeitä. Pitää lainata vähän pidempään, niin sanoma ja rytmi hahmottuu paremmin. Kiiskinen ei operoi yksittäisten säkeiden tasolla, kuten jotkut täydellisen lauseen hiojat. Kiiskisen yksikkö on tässä säkeistö ja mieluummin useampi.
Jos teos itsessään onkin kestänyt aikaa, sen ulkoasu ei ole. Teoksessa käytetty Democratica-fontti huutaa 1990-lukua, kivuliaalla tavalla. Otsikoissa se vielä menisi, mutta leipätekstinä? Ei. Voin miltei pahoin kirjan äärellä ja kirjasinvalinta haittasi lukuelämystä. Aika aikaansa kutakin, myös kirjasimilla, mutta ei tämä kyllä 1990-luvun mittapuullakaan mikään viehättävä valinta ollut.
