Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tyylikäs kansi. Paljon kuvia, lähinnä lehtikuvia ja levykansien. Tyylikäs, osaava nainen, joka vetäytyi estradeilta ennen aikojaan: Seija Simola (1944-2017).
Yksi suosikeistani sen jälkeen kun Maritza – tuo pienoinen, oli ilmestynyt. Siitä on ikuisuus. Sitten tipahteli ajan mittaan tukku lauluja, viimeisen päälle tulkittuja, vetoavia: Maria Magdalena, Ei itkeä saa Argentiina, Ei rakastaa voi enempää, Kun aika on…
Ja se ’Elinsiirtolaulu’, joksi ammattilaiset Sulle silmäni annan -kipaletta kutsuivat. Käännös-Abbaa, josta Seija ei juuri tykännyt. Mutta jotta keikkaa olisi riittänyt, oli Seijan väännyttävä pois omimmiltaan.
Euroviisun toiseksi viimeinen sijoitus Seijan sanoittamalla Reijo Karvosen sävellyksellä Anna rakkaudelle tilaisuus Norjan kahdella armopointsilla koristeltuna oli tuhota koko uran. Kuten monelta häntäpäähän sijoittuneelta suomalaiselta iskelmätähdeltä. Moni ovi sulkeutui.
Ja Seija pääsi taas toteamaan, kuten loppuyhteenvetona sittemmin koko urastaan: ”En ole ollut kenenkään tähti.”
No ei ura suinkaan tuohon Pariisin vuoden 1978 Euroviisu-tappioon lopahtanut. Vasta vuonna 1992 tanssikeikalla Vanhassa Maestrossa tympääntyneenä hienosti onnistuneen esityksen vastaanottoon tuli loppu kertalaakista:
”Sen keikan lopussa sanoin mikrofoniin yleisölle, että tämä oli viimeinen keikka minkä teen, kiitos teille oikein paljon ja hyvää elämää tästä eteenpäin.”
Niin Seija vetäytyi pois julkisuudesta elämään tuntemattomana ’naapurin rouvana’ Myyrmäkeen.
Onhan se vähän vähemmän alkuperäistä ja vaikeaa tehdä elämäkertaa jälkikäteen, päähenkilön kuoleman jälkeen, kun varsinaista tietolähdettä ei enää ole. Ollaan lehtileikkeiden ja ystävien, kollegoiden tietojen ja tuntemusten varassa. Niin nytkin: lehtileikkeitä on paljon, aikalaiskollegoita vähän, eivätkä mukana eläneet halua menneestä kaikkea kertoa. Pepen, Fredin ja muiden hienotunteisuus on ymmärrettävää.
Loivamaan & Vekkelin paneutuminen aiheeseen ja Seija Simolan elämään on kunnioittava, tyylikäs, tosin samalla vähemmän intohimoinen jälkiyhteenveto kuin Jukka Rajalan taannoin lukemaani Kaita polku : Rauli Badding Somerjoen tarinaan.
Runsaasti tietoa tuon ajan kevyen musiikin sisäpiiristä, toimijoista ja toimijoiden toimintatavoista, ammattitaidosta – siinä lisäplussaa kirjalle.