Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Elina Hirvonen kirjoittaa pelottavan hyvin, pelottavista asioista. Niin todenmakuisesti, että tuntuu kuin katsoisi tapahtumia vähintäänkin tv-uutisten välityksellä, oikeastaan olisi paikan päällä, Helsingin tutussa keskustassa, siinä Lasipalatsin edustalla. Katsoisi jonkin matkan päästä ampujaa ja hänen kaatuneita uhrejaan, sekasortoa, paniikkia. Käsikarvat nousevat pystyyn; tämä voisi olla totta.
Kun aika loppuu on tarina perheestä. Laurasta ja Eerikistä, Aavasta ja Aslakista. Siitä kuinka tuo ulospäin onnelliselta vaikuttava yhteiskunnan ydinyksikkö horjahtelee, natisee liitoksissaan, kipuilee ja oikeastaan romahtaakin. Siitä kuinka yksi sen jäsenistä suistuu lopullisesti raiteiltaan jättäen jälkeensä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, muistoja ja menneisyyttä. Mutta entäpä toivoa, jääkö sitä sentinkään vertaa?
Tarinan keskushenkilö on Aslak, hiljainen ja yksinäinen poika, näkymätön. Hän juuri, nyt jo mieheksi kasvaneena, seisoo tuolla katolla, on osa ohjelmaa. Hän haluaa pelastaa maailman, on aina halunnut. Pienenä istui tuntikausia isoäidin lihapullalautanen nenänsä alla, katseli ruskeankastikkeen päälle kovettuvaa kerrosta, halusi jättää eläimet syömättä. Itki katsellessaan uutisia Afrikan kuolevista lapsista. Halusi auttaa kaikkia, eläimiä ja ihmisiä. Yritti ystävystyä, erakoitui. Löysi kaltaisiaan internetin keskustelupalstoilta, rakastui tuntemattomaan. Lähti nousemaan tuolle katolle.
Mutta ilman Lauraa ja Eerikiä ei olisi Aslakia.
”En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.”
Niin, tottahan se on; kun jotain näin kamalaa tapahtuu, ei kestä kauaakaan, ennen kuin katseet kääntyvät vanhempiin. Mikä tuo paha ihminen on, mistä se on saanut alkunsa, miksi siitä on tullut tuollainen? Vaikka ei se selviö ole, ei tietenkään. Mutta vanhemman tuskan määrää voi vain kuvitella, se on loppumaton. Aivan kuten rakkauskin, rakkaus omaa lasta kohtaan.
Sitten on vielä Aava, sisko. Hän kenen kanssa oli turvallista paeta peiton alle, unohtaa ikävät asiat. Hän kuka kuitenkin häpesi, unelmoi vapaudesta ja päätti, että ainoa reitti pelastukseen on jättää kaikki, luopua vanhasta. Olla sitoutumaton, lähteä. Huono olohan siitä seurasi, omantunnon kitkerä kolkutus.
Kaiken kaikkiaan Elina Hirvonen ravistelee, monella tasolla. Yksilön ja yhteisön, Suomen ja koko maailman näkökulmasta, lähitulevaisuuden ekokatastrofaalisia kysymyksiä ja ihmisen vastuunkantoa pohdiskellen. Koulusurmat ja pommi-iskut ovat tätä päivää, niin myös ilmastonmuutos; mutta niin on tämä kirjakin. Tämä tarina ei päästä irti, se pakottaa ajattelemaan. Siis ehdoton lukukehotus.
P.S. Jos Hirvosen Kauimpana kuolemasta on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti sitäkin. Ajatustakuu!
