Ruuasta kertova kaunokirjallisuus on fyysistä kirjallisuutta. Hyvin kerrottuna se saa veden kielelle ja vatsan kurisemaan. Barberyn Kulinaristin kuolema onkin kuin maittava välipala: yksinkertainen, mutta hienostunut. Kuoleva kulinaristi miettii viimeisinä hetkinään, mikä maku on jäänyt kummittelemaan hänen mieleensä ja kirja käy läpi maineikkaan ruokakriitikon ateriaelämyksiä. Välissä läheiset ja vähän muutkin kertovat ajatuksiaan vuodepotilaasta.
Kulinaristin kuolema on matka, missä päämäärä ei ole tärkeintä. Kirjassa ei ole varsinaista juonta, vain tarinoita elämän herkuista. Ei voi olla itsekään ajattelematta omia kuolemattomia makuelämyksiä tai mitä haluaisi viimeisenä syödä. Kirja huokuu ranskalaisuutta: ruuasta puhutaan antaumuksella, kukaan ei voi hyvin ja silti kaikki onnistuu olemaan höyhenenkevyttä. Olen aina pitänyt ranskalaisesta kirjallisuudesta, mutta kaikille se ei välttämättä sovi.
Juuri ranskalaisuuden takia Kulinaristia on helppo suositella melkein kaikille, ja samalla on niin vaikea keksiä ylistyksen syitä. Ihmisestä riippuen kirjasta saattaa jäädä mieleen jokin herkku, mitä on vain pakko päästä popsimaan. Toisaalta taas, ranskalainen katkeruus voi pilata lukukokemuksen, kuin paha jälkimaku. Pöytä on kuitenkin katettu — käykää kiinni ja maistakaa kaikkea.