Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuonna 2000 englantilainen professori James Tooley sai Intian Hyderabadin slummeissa kierrellessään elämänsä suurimman ahaa-elämyksen. Köyhät korttelit olivat tulvillaan halpoja yksityiskouluja köyhien perheiden lapsille. Intiassa, kuten monissa muissakin kehittyvissä maissa, on mahdollisuus ilmaiseen valtion tarjoamaan peruskoulutukseen, mutta silti vanhemmat valitsevat mieluummin maksullisen vaihtoehdon lapsilleen. Kuljettuaan ympäri maailmaa samankaltaisissa olosuhteissa Tooley havaitsi, että kouluja löytyy niin Nairobista ja Lagosista kuin myös Ghanan maaseudulta ja Kiinan syrjäkulmilta. Mutta miksi?
Tooley joutui pian huomaamaan, että yksityiset köyhäinkoulut ovat erittäin huonosti tunnettu ilmiö. Kehitysapujärjestöt eivät tienneet niistä mitään, tai vähintäänkin teilasivat ne köyhien riistolaitoksiksi. Nigerian, Kenian ja muiden maiden viranomaiset suorastaan kielsivät niiden olemassaolon. Kehitysjärjestöjen mielestä kiistatta paras tapa tukea kehitysmaiden koulutuspolitiikkaa oli ohjata varoja valtioiden virallisille koululaitoksille. Tooleyn ajatukset yksityisen koulutuksen puolesta kaikuivat kuuroille tai pahantahtoisille korville.
Kuitenkin yksityiskouluja oli olemassa ja vieläpä runsaasti. Ne toimivat useimmiten surkeissa tiloissa ja puutteellisesti varusteltuina, mutta toimivatpa kuitenkin. Ilmaisiin valtion kouluihin verrattuna niissä oli silti merkittäviä etuja. Ryhmäkoot olivat inhimillisiä, koulupukuja ei välttämättä tarvittu ja niin edelleen. Ja vaikka opetus olikin maksullista, ei se kovin kallista ollut edes suhteutettuna slummien keskimääräiseen palkkatasoon, ja lisäksi kaikkein köyhimmille oli yleensä tarjolla vapaaoppilaspaikkoja.
Merkittävin syy oli kuitenkin opetus. Valtion kouluissa opettajat hädin tuskin tulivat paikalle, ja jos tulivatkin, harvoin vaivautuivat juurikaan opettamaan. Yksityiskoulun opettajia motivoi se, että he ovat suorassa vastuussa vanhemmille. Jos opetus ei toimi, vanhemmat siirtävät lapset muualle ja opettaja saa potkut. Yllättävän yksinkertaista!
James Tooley pöyhii montaa muurahaispesää matkoillaan. Lopputulos on innostava, kiehtova raportti siitä, kuinka maailman köyhimmät ovat ottaneet aloitteen omiin käsiinsä sivistysasioissaan. Paljon jää vielä tehtävää, mutta Tooleyn projekti näyttää jälleen kerran, että ilmiöt ovat yleensä monitahoisempia kuin luulisi. Vakiintuneita rakenteita ja ajatusmalleja pitää silloin tällöin ravistella. Vaikka kirjan reiluun 300 sivuun mahtuukin jo hieman toistoa ja lievää jankutuksenkin makua, on Kukoistava puu erittäin suositeltava opus!
