Victoria kulkee lapsuutensa kasvatuskodista toiseen. Muista jää muistoiksi vain traumoja, kunnes yksi nainen ei anna periksi oikukkaalle lapselle ja opettaa häntä kertomaan tunteensa edes kukkien kielellä. 18 vuotiaana Victoria on kuitenkin tuuliajolla ja hänet viedään tyttöjen taloon, jossa saa asua kolme kuukautta ennen kuin täytyy ruveta maksamaan vuokraa tai joutuu lähtemään. Aikuisuus tuo Victorialle niin vapauden kuin vastuun, kukat tuovat kaiken muun.
Victorian elämää seurataan rinta rinnan kymmenvuotiaana – kun hän melkein löytää kodin ja äidin – sekä 18 vuotiaana, kaiken menettäneenä ja kodittomana.
Kukkien kieli kertoo ihmisistä, jotka eivät aivan sovi tähän maailmaan ja joiden täytyy kukkien lailla löytää aurinkonsa tai kuihtua pois. Kirja ei tunnu omaperäiseltä vaan ihmeen tutulta ja molempien tarinoiden verkkainen kukkiminen pitää köynnöksen lailla otteessaan. Kirja on samalla niin tuttu, lohduttava, ahdistava kuin kauniskin.