Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjailija, runoilija ja esseisti Patricia Lockwood (s. 1982) nousi maineeseen vuonna 2013 Rape Joke -proosarunollaan. Olen jopa lukenut sen, Anni Sumari suomensi sen yhdysvaltalaista nykyrunoutta esittelevään Merenvaahdon palatsi -kokoelmaansa. Sittemmin Lockwood on kirjoittanut paljon kehutun Priestdaddy-muistelmateoksen ja nyt sitten tämän esikoisromaaninsa.
Ei tämä mikään ihan tuikitavallinen romaani ole. Lockwood on vahvasti internetajan kirjoittaja ja kuvaa tässä fragmenttiromaanissa hienosti internetin somevirtojen tapaa sinkoilla asiasta toiseen. Lockwood on paitsi runoilija, myös aktiivinen Twitterin käyttäjä. Kukaan ei puhu tästä on terävästi kiinni ajassa, siinä on herkullinen määrä yllättävyyttä, ajankohtaisuutta, se on hauska, hämmentävä ja kiehtova. Se on kiehtovaa proosarunoutta ja modernia tajunnanvirtaa naamioituneena romaaniksi.
Oli pelottavaa seisoa isoäidin portaiden yläpäässä jouluaattona, kuulla sana kultakanta ja tietää, että alhaalla odotti enon virittämä bitcoinhelvetti. Joten hän viivytteli tovin vanhan pitsin, hajustesekoituksen ja homeisten pyyhkeyden hajussa ja katseli valokuvia itsestään lapsena, kasvojen auvo oli kuin ruisleivälle levitettyä voita, joka ei aavistanut, mitä tulevaisuus toisi tullessaan – niitä kasvoja kiinnostivat vain säästöpossun kumeat kilahdukset, uudet joulut ja yltäkylläisyys.
Kirja ei kuitenkaan jää vain Twitterin ihmeellisyyksiä ja kirjaamaan ajan henkeä. Siinä on vakavampi toinen osa. Muoto ja tyyli on siinäkin sama, mutta sisältö on monta pykälää totisempaa. Ensimmäisen osan päätteeksi kertojan sisko on 28. viikolla raskaana. ”Ja sitten Praterin huvipuiston maailmanpyörän laella kahvin hölskyessä mahassa lehmusten lehvästöjen yllä puhelin hälytti, kaukaiselta äidiltä tuli viesti: Kävi ikävästi ja Kuinka pian pääset kotiin?”
En tässä avaa enempää, mistä tässä on kyse, muuta kuin että kirjan loppuosa on autofiktiivinen kuvaus perhetragediasta, joka Lockwoodia koskettaa. Se on mielenkiintoinen ja surullinen. Lockwood kuvaa elämää, tavalla joka on aiheelleen uskollinen. ”Hetki oli niin täydellinen ja merkityksellinen, että sitä oli pakko keventää, joten hän tarttui puhelimeensa, alkoi selata Jason Momoan kuvia ja ajatteli: Ei helvetti, mitä jos se tapahtuu juuri kun olen selaamassa Jason Momoan kuvia?!?” Twitterin läpitunkema nykyaika kuvataan Kukaan ei puhu tästä -kirjassa oivallisesti ja osuvasti; jos ei ole kiinni tässä maailmassa, kirja voi tuntua omituiselta ja jopa epämiellyttävältä.
Ihan ennennäkemätöntä tyyliä Lockwood ei edusta. Mieleen tulee Jenny Offill, jonka Syvien pohdintojen jaosto ja Ilmastoja ovat samaan tapaan tiukasti ajassa kiinni olevia, pienissä katkelmissa eteneviä teoksia.
