Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pohjoismaiden pahin rikollinen Thomas Quick oli tuomittu sarjamurhaaja, raiskaaja, pedofiili ja kannibaali. Hän oli regressioterapiassa ”muistanut” avuliaiden terapeuttiensa avulla useita murhia, jotka oli aiemmin tukahduttanut mielestään. Ruotsin oikeushistoria tuskin tiesi pahempaa roistoa, ja Quickin hirmuteot tarjosivat medialle loputtomasti aineistoa shokeeraaviin lööppeihin. Quick tuomittiin lopulta kahdeksasta murhasta, ja hän istui tuomiotaan Säterin mielisairaalassa. Toimittaja Hannes Råstam tutustui keväällä 2008 Quickiin ja päätti alkaa tutkia hänen tunnustamiaan rikoksia. Lopputulosta voidaan pitää ruotsalaisen oikeusjärjestelmän häpeäpilkkuna.
Råstamin kirjan alkuun on koottu Quickin tunnustamia rikoksia lyhyehkönä yhteenvetona. Tiivistelmän jälkeen Råstam lähtee purkamaan sotkua. Hänestä tulee kirjan toinen päähenkilö, ja lukija kulkee hänen mukanaan tutkimusretkillä. Kirjan nimihenkilö, Thomas Quick, kuvataan hieman lapsenomaiseksi ja helposti taivuteltavissa olevaksi miespojaksi. Råstamin haastatteluissa Thomas Quick kertoo pian, ettei ole tehnyt ainuttakaan tunnustamaansa murhaa. Miksi ihmeessä hän sitten tunnusti? Siihen oli monia syitä, mutta suurimpana motivaationa toimi Quickin bentsodiatsepiiniriippuvuus. Mitä mielikuvituksellisempia kertomuksia hän keksi lapsuudestaan ja myöhemmästä elämästään, sitä enemmän hän sai rauhoittavia lääkkeitä. Quickin terapeutit tekivät hänestä Pavlovin koiran.
Thomas Quick tunnusti murhan toisensa jälkeen, ja syyttäjän ja poliisin avulla hän muutti kertomustensa yksityiskohdat tekoihin sopiviksi. Viidennen tuomion jälkeen spekulaatiot Quickin mytomaniasta lisääntyivät, ja hänen pahamaineinen nimensä menetti arvonsa jopa iltapäivälehdissä. Kun Säterin mielisairaalan johtaja vihdoin kielsi vahvan lääkityksen, Quick lopetti tunnustusten tehtailun ja terapian. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen hän oli selvin päin, mutta herätys oli karu: hänet oli tuomittu kahdeksasta murhasta ja hän oli mielisairaalassa.
Råstam kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Hänen kirjassaan on tiettyä amerikkalaistyylistä vetävyyttä, mutta pohjavire on kuitenkin maltillisen skandinaavinen. Yhdistelmä toimii hyvin. Faktat ovat Råstamin puolella, ja hän tuo ne esille kiistattomina todisteina Quickin syyttömyydestä. Ruotsin oikeuslaitoksen toiminta herättää ansaittuja kysymyksiä, mutta myös puistatuksia. Quickin tapauksen kanssa työtä tehneet viranomaiset ovat olleet joko typeriä tai häikäilemättömän kunnianhimoisia. Quickin terapeuttien toiminta on yhtä kyseenalaista: he eivät missään vaiheessa huomioineet sitä tosiseikkaa, että ”Quick ei muistanut murhiaan mutta oli silti Ruotsin pahin sarjamurhaaja”, Råstam kirjoittaa.
Valitettavasti sekä poliisi että syyttäjä näkivät parhaimmaksi olla käyttämättä tervettä järkeä ja antoivat ilveilyn jatkua loputtomiin. Thomas Quick eteni viranomaiselta toiselle, mutta kukaan, ei edes tuomioistuin tai Quickin oma puolustusasianajaja, pysäyttänyt prosessia. Quickin puolustusasianajaja meni jopa niin pitkälle, että hän ilmoitti medialle velvollisuutensa olevan ”vakuuttaa poliisi siitä, että asiakkaani on murhamies”.
Råstamin kirjan loppupuolelle on sijoitettu Råstamin ja Gubb Jan Stigsonin, Quickin syyllisyyteen uskonnollisella kiihkolla suhtautuvan rikostoimittajan, väittely. Sanaharkan liittäminen Råstamin teokseen ei palvele sen kirjallista antia, mutta antaa hyvän kuvan siitä kuinka kiihkeästi eri osapuolet Quickiin suhtautuivat. Quickista kasvoi itseään suurempi hahmo, ja hänen mahdollinen syyttömyytensä jakoi ruotsalaisen rikoskulttuurin vaikuttajat kahtia. Tätä rähäkkää Råstam kuvaa välillä erittäin hauskasti.
Råstamin kirja edesauttoi lopulta Quickin kaikkien kahdeksan murhatuomion purkua. Råstam itse kuoli tammikuussa vuonna 2012 syöpään.