Suomen ortodoksiseen kirkkoon on liittynyt yli kymmenentuhatta ihmistä viimeisten vuosikymmenten aikana, vaikka toisaalta heti sotien jälkeen kirkon jäsenmäärä laskikin selvästi, kun seka-avioliitoissa lapset kastettiin tavallisesti luterilaisiksi. Yhtenäiskulttuuri oli voimakas: ortodoksista uskoa, joka oli suurelta osin tullut karjalaisten mukana muuhun Suomeen, vieroksuttiin usein ryssänkirkkona ja kuvien kumarteluna. 1990-luvulta alkaen ortodoksien määrä sitten alkoi hiljalleen nousta; osasyynä ovat olleet toisaalta idästä tulleet maahanmuuttajat, toisaalta luterilaisesta kirkosta, muista kirkkokunnista ja siviilirekisteristä tulleet käännynnäiset.
Kuinka minusta tuli ortodoksi -kirjan on kirjoittanut nunna Kristoduli, joka on itsekin käännynnäinen, ja niinpä kirjan alkupuolella onkin kuvaus siitä, miten kuopiolainen lukiolaistyttö Anna-Leena kiinnostui ensin ortodoksisesta kirkosta ja pian myös luostarielämästä. Sitten kirjassa kerrotaan kuutisenkymmentä tarinaa kirkkoon liittymisestä ja ortodoksisen vakaumuksen omaksumisesta.
Kertomukset ovat tietysti keskenään erilaisia niin kuin niiden kuvaamat ihmisetkin, mutta paljon yhteistäkin niissä on. Useat ovat viehättyneet aluksi ortodoksikirkon ulkoisiin tunnusmerkkeihin: ikoneihin, tuohuksiin, suitsutukseen, kirkkolauluun. Näin on käynyt monille sellaisille, jotka ovat alkaneet pitää luterilaisen kirkon ilmiasua ja menoja liian karuina ja rationalistisen tuntuisina.
Sitten on niitä, joita on häirinnyt luterilaisuuden ja sen jumalanpalveluselämän jatkuva muutos, jolloin ortodoksisuuden vahva perusta vuosisataisessa traditiossa on tuntunut oikealta. Myös turistimatkat luostareihin, useimmiten tietysti uuteen tai vanhaan Valamoon tai Lintulaan, ovat herättäneet halun tutustua tarkemmin kirkkoon. Mielenkiintoista on, että hyvin monet kirjan kertojista sanovat löytäneensä kodin tai palaavansa kotiin.
Kirja on helppolukuinen ja tarjoaa mielenkiintoisia hetkiä etenkin sellaisille lukijoilleen, jotka itse harkitsevat ortodoksiseen kirkkoon liittymistä.