Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Italialainen Grazia Deledda (1871–1936) tuli suomalaisille lukijoille tutuksi 1920-luvulla, kun Jalmari Hahl suomensi kuusi Deleddan teosta vuosina 1928–1929. Suomennospuuska oli seurausta Nobelin kirjallisuuspalkinnosta, jonka Deledda voitti vuonna 1926, toisena palkittuna naisena. Deleddan suosituin teos Canne al vento (1913) jäi Hahlilta kuitenkin suomentamatta. Romaaniin tarttui vuonna 2021 suomentaja Taru Nyström, jonka ansiosta voimme nyt lukea Deleddan pääteoksen sujuvaksi, moderniksi suomeksi.
Romaani sijoittuu Deleddan kotiseuduille Sardiniaan jonnekin 1900-luvun alkuun. Sardinia tuntuu kovin pysähtyneeltä paikalta; monin osin tuntuu, että tapahtumat olisivat yhtä hyvin voineet tapahtua sata vuotta aiemminkin. Jokin on tässäkin yhteiskunnassa kuitenkin muutoksessa ja tätä muutosta Deledda kuvaa taitavasti ja hienovaraisesti.
Kirjan päähenkilönä on renki Efix, joka palvelee emäntiään, Pintorin rouvia, kolmea naimatonta sisarusta. Rouvat asuvat rapistuvaa taloaan ja omistavat vielä pienen maatilan, joka hädin tuskin pitää heidät leivässä. Naiset pitävät kuitenkin kiinni aatelisesta ylpeydestään.
Don Zamen kuoleman jälkeen Efix oli jäänyt huolehtimaan emäntiensä hunningolla olevasta taloudesta. Muut sukulaiset eivät huolehtineet naisista, päinvastoin, he halveksivat ja välttelivät näitä, sillä naiset eivät kodinhoidon lisäksi osanneet tehdä muuta, eivätkä olleet lainkaan perillä maatilasta, varallisuutensa viimeisestä jäänteestä.
”Jään vielä vuodeksi heidän palvelukseensa”, oli Efix päättänyt liikuttuneena emäntiensä onnettomasta tilanteesta. Vuosi oli venynyt kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Efix on pyyteetön, nöyrä mies. Naiset eivät maksa rengilleen edes palkkaa, joka hänen kuuluisi saada, mutta mies ei valita. Hän on jalo hahmo, mutta tarinan edetessä käy ilmi, että muutkin seikat pitävät häntä kiinni emännissään. Efix unelmoi Pintorin suvun noususta takaisin vanhaan kukoistukseensa.
Tarina alkaa keltaisesta kirjeestä, jonka postinkantaja on tuonut sisaruksille. Efix kutsutaan kuulemaan uutiset. Sähkeessä ilmoitetaan, että Giacinto on saapumassa. Sisaruksia oli alkujaan neljä, mutta yksi heistä, Lia, karkasi kotoa ja pakeni Sardiniasta mantereelle. Siellä hän menee naimisiin rahvaaseen kuuluvan miehen kanssa – pöyristyttävää, ja sisarusten isälle Don Zamelle kohtalokasta – ja saa pojan, Giacinton. Giacinto on kirjeenvaihdossa tätiensä kanssa ja työskentelee tullivirkailijana. Nyt Giacinto on tulossa Sardiniaan kokeilemaan onneaan äitinsä kotisaarella.
Tämä muutos saa Pintorin sisarukset suunniltaan. Mitä Giacinton saapumisesta seuraa? Ainakin muutosta, joka onkin ollut perin harvinainen asia Pintorin taloudessa. Efix tarkastelee sisarusten mielenliikkeitä sivusta, lausuu silloin tällöin oman näkemyksensä asioista, ja lupaa puolustaa sisaruksia vastoinkäymisiltä. Se ei vain ole aina yksinkertaista, kun Giacinto saapuu sekoittamaan asioita.
Kuin ruo’ot tuulessa on tulvillaan kaunista luonnon kuvausta. Sardinian karut maisemat heräävät henkiin kirjan sivuilta. Myös ihmiset ovat mielenkiintoisia. Sisarukset ovat tapojensa, asemansa ja käsitystensä vankeja. Efix on heikossa, alistetussa asemassa, mutta luonteeltaan jalo ja kärsimykseen asti uskollinen. Hän on kiehtovan traaginen hahmo, ei mikään perinteinen sankarimies. Patriarkaalisen yhteiskunnan säännöt ja katolisen kirkon kulttuuri ohjaavat elämää. Koronkiskurikin on huomattava henkilö, jolla on valtaa kyläyhteisössä, kun huonompina aikoina rahaa ei muualta saa.
Tällainen yli sata vuotta vanha kirja on aina vähän arvoitus, mitä sivuilta löytyy. Onko tarjolla pahasti vanhentunutta tavaraa vai sellaisia tuntoja, jotka ovat yhä ajankohtaisia? Kuin ruo’ot tuulessa kallistuu ajankohtaisen puolelle. Nobelisti on arvonsa ansainnut, tämäkin romaani kuvaa inhimillisiä tuntoja tavalla, joka on edelleen kiinnostavaa, vaikka tarinan puitteet yli sadan vuoden takaisia ovatkin. Efix on lisäksi hieno hahmo kaikessa jalossa traagisuudessaan.
