Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ison kysymyksen äärellä: kirjoittaako tästä kirjasta vai olla kirjoittamatta. Sillä mehän Kirjavinkeissä: ”Emme hauku kirjoja, mutta se ei tarkoita, että olisimme kritiikittömiä – jos kirja on huono, se jätetään kokonaan arvioimatta, koska hyviäkin kirjoja on niin paljon, että huonoihin ei kannata aikaa ja vaivaa haaskata.”
Nyt tekisi mieleni mun haukkua pataluhaksi koko kirja. Mutta silti ei-jättää arvioimatta, koska kirja ei ole puoleltakaan osin huono, vaikka loppupuolilta on. Moralismi minussa panee hanttiin ja vastarintaan pitkin matkaa kirjaa, ja suorastaan punaa pään loppuratkaisun tullen.
Jatketaan siis. Jonkin matkaa.
Poukkoileva yllätyksellisyys, assosiatiivisuus, imee tekstiin mukaan ja se kun asiat ovat epäloogisesti limittäin ja lomittain – kertojanahan onkin koko ajan pienessä sievässä jurnuttava kirjailija, joka kiistää kaikelta arvon. Nihilisti pahimmasta päästä. Kukaan ei oo mittää, eikä mikään hetkauta: Minna Canth ei ainakaan tökeröine pamfletteineen.
Kirjassa kertojan naiskirjailijakollegaa ’arvostettiin proosan konventioiden rikkomista, lööpeissä brutaalia omakohtaisuutta’. Tuossapa lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna Antti Hurskaisen tekstin imu tässä kirjassa Kuihtuminen.
Esseistinä näkyy kannuksensa Hurskainen, s. 1986, hankkineen: neljä esseekirjaa sekä romaani 22 – Kertomus syömisestä takana ennen Kuihtumista. Ainakaan tämänkertainen teksti ei yllytä tarttumaan edeltäjiinsä.
Minulle oli käydä kuin lapinlahtelaiselle Pia Valkoselle, joka vaikka määrittelee Antin Lapinlahden vävypojaksi, tunnustaa: ajattelin koko ajan, että jätän kirjan sikseen.
Loppuun luin, hampaat irvessä, omaa mieltä varjellen. Vähänkin huonomman olisin jättänyt kesken; rajoilla mentiin – hyvän ja huonon maun.